"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti nyt jo on. Ja isäni — ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia, signor."
Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.
"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."
"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" — ja joku vastustamaton — hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne — pakotti häntä kysymään:
"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?"
"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään."
"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus oli mennyttä.
"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä — olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja — tuntenut, kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta ole rohkea äläkä alistu — ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta surulta.
"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden puolesta — vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi, joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan — taistelu valon puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän, kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta, jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"
Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään — vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan seurasivat hänen silmänsä poistuvaa — tahtomattaan hän ojensi kätensä ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan — kuullakseen vielä kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään — tunteakseen vielä kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut — niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja ikävän näkönsä — niin hänkin näkyvistä poistui — ja ulkonainen näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.