Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen. Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi, yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana, jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa — kuka nainen ei sitä tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon onnitteluja hän tulisikaan saamaan!
Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.
Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin. Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.
Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän puhui.
"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se soitto, minkä kielesi voi esittää!"
"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin, teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin tiedätte mistä."
"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja sanonpa mistä syystä sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"
"Ei! Ah ei!"
"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme, niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi — ja minä näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit — täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."
Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon vakavuuden, vaikka olikin italialainen: