Älkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi hämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti olivat erehtyneet taidemaussaan — ja vielä enemmän hämmästyneensä tavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa — jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat laulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan pakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön takana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän paluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa; älkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin kyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet tuttuun huoneesen — kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa — kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken tapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa englantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut yksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos avaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!
Ja onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse Lukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja maukkaita sardiineja ja vanhaa lacrima-viiniä, kunnon kardinaalin lahjaa.
Korkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin ikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama loisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys, kun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin, mikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa voimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski säveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli valmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä, viulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä kiharoita kuiskaten "Caro padre, isäkulta, ethän enää anna hänen minua torua!"
Silloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin ja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja hullunkurisella ylpeydellä: "En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä lapseni annoit minulle niin paljon iloa — minä olen niin ylpeä sinusta ja itsestäni — mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä onnettomuutta kärsineet."
Violan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja voiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli nukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen hänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon hymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen muisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset — niinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka sydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen tuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka ne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen aaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut mieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli inhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain muutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo piirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen ajatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista yrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän sijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet säikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä hän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja epämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei niinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin niinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen totuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen, viekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota häiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko pilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä taas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan ilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun vainajalle.
"Mutta miksi", kysyi hän astuessaan alakertaan, "miksi, isä, on soittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?"
"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun kunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä — ja hän tahtoi tällaista."
IV LUKU.
— "Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot."
Gerusal. Lib. IV, 88.