"Viuluraukkani", sanoi hän pyyhkien silmiään, "nyt he eivät enää tule sinulle viheltämään!"
III LUKU.
"Sellaisten vastakkaisten vaikutinten — tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon ja toivon — välillä petollinen nainen —"
Gerusal. Lib. IV, 94.
Vaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli kuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki, jolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia säveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja kuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi kuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli annettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja alkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että yleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina nauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä nyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään alkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului yli salin — laulajat ja orkesteri — jotka niinkuin ainakin sähköisesti tunsivat yleisön mielialan — tulivat itsekin hermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus, joka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.
Teatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa — puolue, joka on voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä hetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään. Kuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten vaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin vastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna lumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien kuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen tullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan jäähdyttävä välinpitämättömyys — jota ei edes niin merkillisen kauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi — kateellisten laulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä — enempi kuin mikään muu — äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen tuloaan — kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti hänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa mahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi tytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien ankaran kylmän katseen edessä.
Sillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään — kun hän yli äänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen — huomasi hän eräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin taikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan voinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen muiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa, jotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää katsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys, mikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.
Noissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon lempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon varottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen — näyttelijä tai muu esiintyjä — joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen mieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä kuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava — hän helposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja hymyily oli alottelijalle.
Ja laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi muukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan kohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin hän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä kättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava henkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena puheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus lakkasi — kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana — kuin maan tomusta vapautuneen hengen — kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet ilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko maailman,— paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli ikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä harhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa alueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät olisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen etsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille tuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.
Vasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa, vasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja tyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän tahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei kaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä — elääkseen siellä — ja herätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi tuskallisten.