Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

Gerusal. Lib. II, 21.

Nyt viimeinkin on oppikausi päättynyt! Viola on lähes 16 vuotta vanha. Kardinaali sanoo, että on tullut aika, jolloin uusi nimi on kirjotettava Kultaiseen Kirjaan, mikä kuuluu taiteen ja laulun lapsille. Mutta mitä osaa näytellen? — kenen taideluomalle hän on antava muodon ja ruumistuksen? Ah, se on salaisuus! Huhuja käy, että tyhjentymätön Paisiello aikoo luoda jonkun uuden nerontuotteen alottelijan tervehdykseksi näyttämölle. Toiset väittävät, että Violan vahvin puoli on huvinäytelmä ja että Cirnarosa[10] ahkerasti työskentelee uutta "Matrimonio Segretoa" valmistellen. Mutta sillävälin sattuu neuvotteluissa joku seisahdus. Näkyy, että kardinaali on huonolla tuulella. Hän on sanonut julkisesti — ja ne sanat ovat pahaenteisiä: "Tyttö hupsu on yhtä hullu kuin isänsä — hän pyytää ihan mahdottomia." Neuvottelu seuraa neuvottelua — kardinaali puhuu yksityisesti hyvin vakavasti lapsiraukan kanssa — kaikki turhaan. Napoli on uteliaisuudesta ja arvailemisesta pyörällään. Lukutunti päättyy riitaan, ja Viola tulee kotiin ärtyisenä ja alakuloisena; hän ei tahdo näytellä — hän on peruuttanut sitoumuksensa.

Pisani, joka oli liian kokematon älytäkseen näyttämön kaikkia vaaroja, oli ihastunut siihen ajatukseen, että ainakin yksi hänen nimeään kantava tulisi lisäämään hänen taiteensa mainetta. Tytön omituisuus pahotti häntä. Mutta hän ei sanonut mitään — hän ei koskaan sanoin nuhdellut — vaan turvautui viuluunsa. Oi uskollinen viulu, kuinka kauheasti sinä toruit! Se vinkui — se murisi — se ähkyi — se ulvoi. Ja Violan silmät täyttyivät kyyneleillä, sillä hän ymmärsi sitä kieltä. Hän hiipi äitinsä luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja kun Pisani keskeytti soittonsa, kas! sekä äiti että tytär itkivät. Hän tuijotti heihin kummissaan ja sitten, ikäänkuin hän olisi tuntenut olleensa liian ankara, hän taas haki kumppaniltaan apua. Ja nyt olisitte luulleet kuulevanne metsän sinipiian laulavan kehtolaulua viihdyttääkseen pahankurista vaihdokasta, jonka se on ottanut omakseen. Sulavina, vienoina, hopeisina tulvailivat säveleet lumotusta jousesta. Itsepintaisinkin murhe olisi unohtunut kuuntelemaan, ja ajoittain tuli sekaan rajuja ilonääniä kuin naurua, mutta ei kuolevaisen naurua. Tämä oli yksi paraimmin onnistuneista aarioista hänen lempi-oopperastaan, missä sireeni laulaa aallot ja vihurit uinumaan. Taivas tietää, mitä sitten olisi seurannut, mutta hänen kätensä estettiin. Viola oli heittäytynyt hänen syliinsä ja suuteli häntä, silmät onnesta loistaen kuin auringon pilvistä pilkistäessä. Juuri tällä hetkellä avautui ovi — kardinaalilta kutsu — Violan täytyi heti lähteä hänen ylhäisyytensä puheille. Hänen äitinsä meni mukaan. Kaikki tuli sovituksi ja päätetyksi: Viola sai tahtonsa täytetyksi ja valitsi mieleisensä oopperan.

Oi te tylsät Pohjolan kansat riitoinenne ja markkinatouhuinenne, te ette saata arvata millainen elämä nousi soitannollisessa Napolissa, kun levisi huhu uudesta oopperasta ja uudesta laulajasta. Mutta kenen oli ooppera? Ei mikään kabinettijuoni ole sen salaisempi ollut. Pisani tuli eräänä iltana kotiin teatterista nähtävästi vihoissaan ja kiihdyksissään. Voi korviasi, jos silloin olisit kuullut viulua! Hänet oli toistaiseksi erotettu toimestaan. He pelkäsivät, että uusi ooppera ja tyttären ensi esiintyminen primadonnana olisi liikaa hänen hermoilleen. Voi silloin hänen soittoaan! Sireenien ja kostottarien äänistä tuli sellainen sekamelska, ettei moista ole kuultu. Tulla syrjään sysätyksi ja juuri siksi illaksi, jolloin hänen lapsensa esiintyisi, jonka laulu oikeastaan oli hänestä vuotanut ulos — syrjäytetyksi jonkun uuden kilpailijan tähden — se oli liikaa soittajan lihalle ja verelle. Ensimäisen kerran hän sanoin puhui asiasta ja kysyi totisesti — sillä sitä kysymystä viulu, olipa se kuinka kaunopuhelias, ei voinut selvästi esittää — mikä oli oleva ooppera ja mikä hänen näyteltävänsä osa. Ja Viola yhtä totisesti vastasi luvanneensa kardinaalille olla sitä ilmaisematta. Pisani ei sanonut mitään vaan katosi viuluinensa ja kohta kuultiin tasakatolta (minne soittaja toisinaan pakeni ollessaan hyvin huonolla tuulella) kumppanin vinkuvan ja huokaavan kuin olisi sen sydän murtunut.

Pisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita helliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen sielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui hänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon varsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät ajattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut sananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija syöksyi huutaen: "Tuli on talossa irti, herra!" — niin viisas jatkaen problemiensa tutkistelua virkkoi: "Mene sanomaan rouvalle, hupsu! Minäkö sekaantuisin talousasioihin?" Mutta mitä on matematikka soittoon verraten — soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa viulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas kysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja hämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen Odysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: "12 tuntia päivässä 20 vuoden kuluessa." Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä pienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa epäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään sitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken tämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri luontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa ymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu — kielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli mukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli se kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun nuhteleva ruikutus.

Ratkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä mukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy huoneesen — kardinaalin vaunut ovat ovella — padronea (isäntää) on lähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa — täytyy pukea ylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin, joutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja komeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen epätietoisena. Hän saapuu teatteriin — astuu alas pääovelle, kääntyilee ja katselee ympärilleen — jotakin puuttuu. Missä on viulu? Voi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois! Pelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä kardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän unta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan, ennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken ratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä kaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee sen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä — hän tuntee sen vielä kardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä ja jalokivissä loistavana — kuulee hänen äänensä, joka värähtelee kautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä — osa — soitto! Sehän on hänen toinen lapsensa — hänen kuolematon lapsensa — hänen sielunsa henkilapsi — monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun ponnistuksen hedelmä — hänen nerontuotteensa — hänen oopperansa — Sireeni.

Tämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli ollut syynä riitaan kardinaalin kanssa — tätä ei saanut ilmottaa, kunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun omaansa.

Ja tuossa hän seisoo, Viola — ja jokainen sielu notkistaa itsensä hänen eteensä — ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut esiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen palkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee, kun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.

Hän ei ääntänyt — hän ei liikahtanut — hän seisoi kivettyneenä hengittämättä — kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain hänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista soittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen voitostaan?

Viimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä. Kuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin kallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana — ja näki koko joukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja luki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi Pisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän takaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!