Miten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain tekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että luonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen äänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena levisi yli tähtiä päilyvän lahdelman… kaunis hän oli, mutta outoa kauneutta — vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu. Hänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä Pohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku, enemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman vaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena — milloin se oli punakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen ilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman iloinen.

Ikävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa tyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä tosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot eivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto auttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän ja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli roomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden kaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin omituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi usein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti rakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta oli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut paljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas, oikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista ja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja tarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten uhripuitten ympärillä ja "pahan silmän" lumouksesta — yhtä vanhoja tarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä oli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan mielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi harkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä pelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka hänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina koettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla äänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa — muistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat erottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin pelottivat — jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen silmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä. Gionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin ymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat soitolle sanoja.

Oli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta hänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja äänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri kardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä noutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu: hänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.

Kardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen nauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen kilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan teatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä enemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville signoroille — niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten kunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma, hänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti vastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt viimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä. Kaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika tai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut ihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin maagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni jokapäiväisyyden maailmaan.

Ja nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava, kuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita, joita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia tosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka perustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on peili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan silloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon ja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen äänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen hehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on kaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa viattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt nainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai mustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia, joita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he, miksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin herkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän erotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi luonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua sydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.

Ulkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta hieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli aina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli "tuulia", niin että hän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää syytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta salaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on katsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa niillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet huomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet usein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto, kun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka ei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja kuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi kerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä äänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne hymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat hänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään aateskelemaan.

Tosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli kuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin eriskummainen — tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton ennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa odotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä runoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee rinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.

Ja sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja vielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa suloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko autuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä ilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten pensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen haudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin haaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä ja tehdä kouriintuntuvaksi — sillä kaikkia laulajia mahtavampi on nuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka päällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä katsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen pilvilinnoja. Kuka ei tee samaa — ei ainoastaan nuorena vaan vanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen etuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen perintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja lukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne olivat kuin kreikkalaisten oramat[9] — profetallisia vaikka kuviteltuja.

II LUKU.

"Se oli halu, hämmästys ja riemu."