"Ja näin he kuluttavat aikaansa,
Kunnes on myrskyn pauhu lauhtunut,
Mut palata kun aikovat takaisin lähtöpaikkaan,
Niin eivät löydä tietä, mikä äsken heille näkyi.
Vaan harhailevat maita tuntemattomia."
Spenser, Keij. Kuningatar I kirja I, 10.
Niin, Viola, sinä olet nyt toinen olento kuin milloin Italiassa kotisi kynnyksellä istuit seuraten hämäriä haaveitasi varjojen maahan, tai milloin sinä turhaan koetit äänelläsi esittää kauneuden ihannetta niillä teljoilla, missä harha hetkiseksi kuvailee maata ja taivasta, kunnes väsynyt havainto herätessään ei näekään muuta kuin kissankultaa ja maalattuja tauluja. Henkesi lepää omassa onnellisuudessaan. Sen vaellus on löytänyt päämäärän. Silmänräpäyksessä usein asuu ikuisuuden tunto, sillä kun olemme syvästi onnellisia, tiedämme, että kuoleminen on mahdotonta. Aina kun sielu tuntee itsensä, tuntee se ikuisen elämän!
Salainen vihkimys on lykätty toistaiseksi — päiviäsi ja öitäsi eivät muut näyt häiritse kuin ne, joilla tyytyväinen sydän harjottelee viatonta mielikuvitustaan. Glendoveerit ja sylfit, suokaa anteeksi, että kysyn, olettekohan te sen kauniimmat kuin nuo Violan unelmat!
He seisovat rannalla ja näkevät auringon vaipuvan mereen. Kuinka kauan he jo ovat asuneet tällä saarella? Mitä siitä! voi olla kuukausia tai vuosia — mitä siitä! Miksikä minä tai miksikä he pitäisivät lukua tuosta onnellisesta ajasta? Unen tuokiossahan voi näyttää vierivän aikakausia, ja pitääkö silloin mitata ylimaallista iloa tai tuskaa unen pituuden mukaan vai niiden tunteiden luvulla, joita unet sisältävät?
Aurinko vaipuu hitaasti mailleen, ilma on kuiva ja painostava, merellä komea laiva makaa liikkumattomana, rannalla ei lehtikään puissa liiku.
Viola vetäytyi lähemmälle Zanonia; selittämätön aavistus pani hänen sydämensä kiivaammin sykkimään, ja katsoessaan Zanonia kasvoihin hän hämmästyi niiden ilmeestä: se oli huolestunut, poissaoleva ja hämmentynyt.
"Tämä hiljaisuus pelottaa minua", kuiskasi Viola.
Zanoni ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän mutisi jotakin itsekseen ja hänen silmänsä katselivat levottomina ympärilleen. Viola ei tiennyt, miksi tuo katse, joka tuntui tunkevan läpi avaruuden, tuo ääni, joka mutisi jotakin vierasta kieltä, miksikä ne jälleen herättivät vanhaa taikauskoa eloon. Viola oli arempi nyt senjälkeen kuin hän tiesi tulevansa äidiksi. Kummallinen käännöskohta naisen elämässä ja hänen rakkaudessaan! Jokin vielä syntymätön alkaa jo jakaa hänen sydämensä sen kanssa, joka ennen on ollut sydämen ainoa herra.
"Katso minua, Zanoni", sanoi hän puristaen puolisonsa kättä.