Minä olen saanut sinun kirjeesi. Mitä! Niinkö totta? Onko oppilaasi pettänyt toivosi? Voi, poika raukka! Mutta —
(Tässä seuraa huomautuksia niihin Glyndonin elämän kohtiin, jotka jo ovat lukijalle tunnettuja tai kohta tulevat tunnetuiksi, ja hartaita kehotuksia, että Mejnour vielä valvoisi oppilaansa kohtaloa).
* * * * *
Mutta minussa elää sama halu, koetella toista lämpimämpää sydäntä. Oppilaani! kuinka minua siitä varottavat ne kauhut, jotka sinun vihkimyksesi edellä käyvät. Tahdon vielä kerran puhutella Valon Poikaa.
* * * * *
Niin, Adon-Ai, joka kauan oli kutsulleni mykkä, astui viimein alas minun nähtäväkseni ja jätti jälkeensä läsnäolonsa loiston toivon muodossa. Ah Viola! ei ole mahdotonta, että me vielä saamme yhdistyä, sielu sieluun.
OTTEITA VIIDENNESTÄ KIRJEESTÄ.
(Monta kuukautta edellisen jälkeen).
Mejnour, herää tunteettomuudestasi, iloitse! Uusi sielu on syntyvä maailmaan. Uusi sielu, joka on kutsuva minua isäkseen. Ah, jos ne, jotka ovat sidotut kaikkiin ihmiselämän toimiin ja kohtaloihin — jos ne voivat erinomaisesta ilosta värähdellä ajatellessaan, että saavat taas tervehtiä omaa lapsuuttaan lastensa kasvoissa — jos siinä syntymässä itsekin uudestaan syntyvät pyhään viattomuuteen, joka on olemassolon ensimäinen aste — jos ne voivat tuntea, että ihmiselle lankee melkein enkelin velvollisuus, kun hänellä on ohjattavana toisen elämä kehdosta asti ja kasvatettava sielu taivasta varten — mikä sitten mahtaakaan olla minulla ilo, kun saan tervehtiä sielua perimään kaikkia niitä lahjoja, jotka lisääntyvät, mitä enemmän niitä jaetaan! Kuinka ihanaa on kyetä valvomaan ja suojelemaan — antamaan tietoa, torjumaan pahaa, ja johtamaan elämänvirran takaisin paratiisiin, mistä se virtasi ulos, mutta rikkaampana, laajempana, syvempänä! Ja sen virran äyräällä meidän sielumme yhtyvät, oi armas äiti! Meidän lapsemme on oleva se side, joka vielä puuttuu, ja mikä kummitus sinua voisi ahdistaa, mikä pelotus kauhistuttaa, kun vihkimyksesi tapahtuu lapsesi kehdon ääressä!