Eikö Viola juuri tämän runouden kautta, joka hänessä asuu, voisi tulla johdetuksi maailmankaikkeuden suurempaan runouteen? Usein minä kuuntelen hänen huoletonta laverteluaan ja löydän oraakkelinlauseita sen itsetiedottomasta kauneudesta, niinkuin me löydämme outoja voimia jossakin yksinäisessä kukassa. Oi Mejnour, kuinka moni ihmissuvusta on paljastanut itselleen kaikkeuden lait, ratkaissut ulkonaisen luonnon arvotukset ja löytänyt valoa pimeydestä! Eikö runoilija, joka ei tutki muuta kuin ihmissydäntä, ole suurempi filosofi kuin kaikki muut? Tieto ja jumalankieltämys ovat sovittamattomia vastakohtia. Luonnon tunteminen antaa meidän tuntea, että täytyy olla Jumala! Mutta tarvitaanko tätä luomakunnan järjestyksen ja suurenmoisuuden tutkimiseksi? Minusta tuntuu, kun katselen puhdasta sielua, olkoon se kuinka vähätietoinen ja lapsekas, ikäänkuin näkisin Korkeimman Aineettoman vielä selvemmin kuin kaikissa noissa aineellisissa taivaankappaleissa, jotka Hänen tahdostansa kierivät läpi avaruuden.
Syystä kyllä on veljeskuntamme perussääntö se, ettemme saa uskoa salaisuuksiamme muille kuin puhtaille. Sisäänpääsyn vaikeimpana kohtana ovat koetukset, joita uuden voimankäyttö asettaa rikolliselle. Jos olisi mahdollista pahansuovalle olennolle saada meidän kykyjämme, niin mikä epäjärjestys syntyisikään tällä maapallolla! Onneksi se ei ole mahdollista, pahuus aina kadottaa voimansa. Violan puhtauteen minä luotan, niinkuin sinä huonommalla tuloksella olet luottanut oppilaittesi rohkeuteen tai nerollisuuteen. Ole minun todistajani, Mejnour! Koskaan sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin minä tunkeuduin tietomme pyhäkköön, en ole minä yrittänyt sen salaisuuksia käyttää arvottomia tarkotuksia palvelemaan. Vaikka olemassaolomme laajentuminen riistää meiltä isänmaan ja kodin, vaikka tämä laki asettaa kaiken tieteen niinkuin kaiken taiteenkin ajatusmaailmaan erilleen ulkomaailman äänekkäistä himoista ja häiritsevistä pyyteistä, vaikka se kieltää meitä vaikuttamasta kansojen kohtaloihin, koska Taivas siihen valitsee karkeampia ja sokeampia toimijoita — niin kuitenkin missä tahansa olen kulkenutkin, olen koettanut lieventää hätää ja kääntää pois synnistä. Voimani on ollut turmiollinen ainoastaan rikollisille. Ja sittenkin, kuinka me kaikessa viisaudessammekin joka askeleella olemme ainoastaan sallittuja välikappaleita sillä Korkeamman voimalla, joka on meidän oman voimamme takeena ja samalla ohjauksena. Kuinka kaikki meidän viisautemme vaipuu mitättömyyteen verrattuna siihen viisauteen, joka suo pienimmällekin kasville sen ominaisuudet ja kansottaa pienimmänkin hiukkasen sen omilla olioilla. Ja joskin me ajaksi saatamme vaikuttaa muiden onneen, niin kuinka salaperäisesti varjot kasaantuvat oman tulevan kohtalomme eteen! Me emme voi itsellemme ennustaa. Millä väräjävällä toivolla ajattelen sitä mahdollisuutta, että voisin yksinäisyyteeni tuoda valoksi yhden elävän hymyilyn!
OTTEITA TOISESTA KIRJEESTÄ.
Koska en itseäni pitänyt kylliksi puhtaana vihkiäkseni noin puhtaan sydämen, niin kutsuin hänen horrokseensa noita kauniita ja suloisia avaruuden asukkaita, joista runous vaistomaisesti aavistaen luomiston salaisuuksia on saanut Glendoveerin ja sylfin aatteet. Ja nämäkään eivät olleet niin puhtaita kuin hänen ajatuksensa eivätkä niin suloisia kuin hänen lempensä! He eivät voineet kohottaa häntä korkeammalle omaa inhimillistä sydäntään koska sillä on oma taivaansa.
* * * * *
Katselin vastikään häntä, kun hän nukkui — ja kuulin hänen lausuvan nimeni. Oi! Se mikä on niin suloista muille, on minulle katkerata, sillä ajattelin, kuinka pian voi tulla se aika, jolloin hänen unensa on oleva elotonta — jolloin sydän, joka nyt huokaa nimeäni, on oleva kylmä ja huulet mykät. Miten kaksipäinen on lempi! Jos me tutkimme sitä pintapuolisesti — katsomme ainoastaan sen lihallista sidettä — sen hetkellistä nautintoa — sen hurjaa kiihkoa ja tylsää kyllästystä, kuinka kummalta silloin näyttää, että tämä on maailman vaikuttavin liikkeellepanija — että tämä on yllyttänyt suurimpiin uhrauksiin ja vaikuttanut kaikkiin kansoihin ja kaikkina aikoina, että korkein nero on aina pyhittänyt tälle hartautensa, että ilman lempeä ei olisi mitään sivistystä — ei mitään soittoa, ei runoutta, ei kauneutta, ei mitään korkeampaa elämää kuin raakalaisen.
Mutta tutki sitä sen taivaallisessa muodossa — kun se kokonaan kieltää itsensä — kun se korottaa ihmisen kaikkeen, mikä hengessä on hienointa ja suurinta — kun sen voima poistaa kaiken likaisen elämästä — kun se voittaa kaikki alemmat jumalat — kun se kykenee luomaan palatsin hökkelistä ja keitaan keskelle erämaata, suven talvimaahan — missä vaan se elää ja henkii ja hehkuu, ja kun tätä ajattelee, on vaan ihme, että niin harvat näkevät tämän rakkauden pyhimmän luonnon. Se mitä aistilliset kutsuvat lemmennautinnoksi, on sen kaikkein pienimpiä iloja. Todellinen lempi ei ole niin paljon himo kuin vertauskuva. Mejnour, täytyykö sen ajan tulla, jolloin minä sinulle puhun Violasta kuin jostakin menneestä?
OTTEITA KOLMANNESTA KIRJEESTÄ.
Tiedätkö, että minä viime aikoina usein olen kysynyt itseltäni: "Eikö ole joku vika siinä tiedossa, joka on meidät näin erottanut sukupolvestamme?" Totta on, että mitä korkeammalle me nousemme, sitä rumemmilta näyttävät meistä maan lyhytikäisten matelijain paheet — mitä enemmän Kaikkihyvän rakkaudentunto meidät täyttää ja ympäröi, sitä enemmän meidän onnemme vuotaa Hänestä. Mutta toiselta puolen, kuinka monta hyvettä onkaan kuolleena niissä, jotka elävät kuolon maassa ja kuitenkin kieltäytyvät kuolemasta! Eikö tämä ole hienoa itsekkäisyyttä, tämä mietinnän ja uneksimisen tila — tämä itseensävaipunut ja itsestäänriippuva korkea olemassaolo, eikö se ole samalla kieltäymys siitä jaloudesta, joka yhdistää oman menestymisemme, ilomme, toivomme, pelkomme muihin? Elää edelleen pelkäämättä vihollisia, heikkoutta tuntematta, varmana kaikissa huolissa ja vapaana lihan taudeista, on kaikki sellaista, mikä ylpeyttämme hellii. Emmekö kuitenkin ihaile sitä, joka kuolee toisen edestä? Senjälkeen kuin minä olen Violaa rakastanut, Mejnour, näyttää minusta miltei pelkuruudelta välttää hautaa, joka nielee meihin sidotut sydämet. Minä tunnen sen — multa kasvaa henkeni yli. Sinä lienet oikeassa: ikuinen vanhuus, kirkas ja himoton, on onnellisempi lahja kuin ikuinen nuoruus, haluineen ja kaipauksineen. Ennenkuin voimme olla pelkästään henkiä, on yksinäisyyden rauha ehdottomasti välinpitämättömyyttä.