"Mutta lapsi — toinen Viola!" mutisi Zanoni, tuskin kuullenkaan Tähtien Poikaa, "nuori sielu, vasta taivaasta tullut, jota minä voin hoitaa ensimäisestä hetkestä saakka, kun se koskee jaloillaan maata — jonka siipiä minä voin harjottaa seuraamaan omiani kautta luomakunnan ihmeiden, ja jonka kautta itse äiti voi tulla kohotetuksi ylös kuoleman vallan toiselle puolelle!"

"Varo, punnitse! Etkö tiedä että synkin vihollisesi asuu Näkyväisessä?
Toivomuksesi vievät sinut yhä lähemmäksi ihmisyyttä."

"Ah, Ihmisyys on suloinen!" vastasi Zanoni.

Ja tietäjän näin sanoessa Adon-Ain loistaville kasvoille levisi hymyily.

X LUKU.

"Ikuisuus suo ikuisia, kuolevainen kokoo kuolevaisia,
Jumala jumalallisia, häviävä häviäväisiä."

Aurelius Prudentius, contra Symmachum II.

Otteita Zanonin kirjeistä Mejnourille.

ENSIMÄINEN KIRJE.

Sinä olet kertonut minulle oppilaasi edistymisestä, mutta kohtalo on, pelkään minä, tämän sukupolven, johonka me vihdoin olemme saapuneet, muodostanut niin erilaiseksi mieleltään kuin olivat muinaisajan hartaat ja vakavat ihmislapset, että sinun huolellisin ja taitavinkin ohjauksesi raukeaisi tyhjiin, vaikka sinulla olisi oppilaana vielä ylevämpi ja puhtaampi luonne kuin se, jonka olet laskenut salaisten tieteitten kynnykselle. Se kolmas olemisen tila, jonka intialaiset viisaat[55] syystä kyllä lukivat unen ja valvomisen rinnalle ja jolle ne antoivat transin eli horroksen nimen, sekin on tuntematon pohjoismaitten ihmisille; he pitävät sen kansotettua rauhallisuutta maajana ja mielen harhana. Sen sijaan että he viljelisivät tuota ilmamaista maaperää, josta luonto, oikein tunnettuna, voi nostaa niin rikkaita hedelmiä ja niin kauniita kukkia, sen sijaan he koettavat kokonaan poistaa sen katseestaan. He pitävät sielun pyrkimystä ahtaasta ihmismaailmasta hengen rajattomaan kotiin tautina, joka lääkärin on karkotettava rohdoillaan, eivätkä ollenkaan tiedä, että juuri tästä heidän oman olemuksensa tilasta, silloinkin kun se on kaikkein epätäydellisin ja lapsekkain, johtuu kuolematon runous, soitto, taide — kaikki mikä kuuluu kauneuden ihanteeseen ja mille ei uni- eikä valvemaailma voi antaa oikeata muotoa eikä todenmukaista vastaavaisuutta. Kun me, oi Mejnour, menneinä kaukaisina aikoina itse olimme vasta-alkajia ja kokelaita — olimme me sellainen luokka, joka oli sulettu ja kokonaan erotettu ulkomaailmasta. Meidän esi-isillämme ei ollut muuta silmämäärää elämässä kuin tieto. Kehdosta asti meidät kasvatettiin viisauteen ikäänkuin valmistuaksemrne pappiuteen. Me alotimme tutkimuksemme siitä kohdasta, missä nykyaikainen arvelu-tiede lopettaa sen uskomatta siipiinsä. Meille oli tieteen pääasioina juuri ne aineet, joita nykyajan viisaat halveksivat muka hurjina tuulentupina tai joita he epäilevät käsittämättömiksi salaisuuksiksi. Meidän perusaatteemme, suuret mutta yksinkertaiset sähkön ja magnetismin teoriat ovat vielä hämärinä ja riidanalaisina tieteen sokeissa kouluissa. Ja kuitenkin, kuinka harvat meidänkään nuoruudessamme saavuttivat edes veljeskunnan ensimäistä piiriä. Kuinka monet, väsyneinä nautittuaan etsimiänsä korkeita etuja, hylkäsivät vapaaehtoisesti auringon valon ja vaipuivat vaivaa näkemättä hautaan, niinkuin toivioretkeläiset tiettömän erämaan hietaan, koska he kauhistuivat yksinäisyyden hiljaisuutta ja pelästyivät, kun päämäärä oli saavutettu. Sinä, jossa ei näy elävän muu kuin tiedonhalu — sinä, joka autat kaikkia, kutka tahtoisivat astua salaisen tieteenpolkua, välittämättä siitä, johdatko heitä onneen vai onnettomuuteen — sinä ihmiskirja, joka et huoli ihmisistä saamista kokemuksistasi, aina olet sinä etsinyt ja usein saanutkin uusia jäseniä meidän joukkoomme. Mutta näille uskottiin ainoastaan osittaisia salaisuuksia; itserakkaus ja himot tekivät heidät kykenemättömiksi muita tietoja saamaan ja nyt sinä, ilman muuta harrastusta kuin tehdäksesi tieteellisen kokeen, ilman rakkautta ja ilman sääliä — asetat tämän uuden sielun kauheitten koettelemusten tuleen ja sattuman varaan! Sinä ajattelet, että niin kärkäs halu, niin lannistumaton rohkeus riittää voittamaan siinä, missä vakavampikin järki ja puhtaampi hyve niin usein ovat joutuneet tappiolle. Sinä ajattelet, että se taiteen siemen, joka löytyy maalarin mielessä, koska se on voiman ja kauneuden sikiö, voisi kasvaa Kultaisen Tieteen komeaksi kukkaiseksi. Tämä on uusi koe sinulla. Ole hyvä kokelaallesi, ja jos hänen luontonsa tuottaa pettymystä kokeitten ensimäisillä askeleilla, niin lähetä hänet takaisin ulkomaailmaan, niin kauan kuin hänellä vielä on aikaa nauttia sitä lyhyttä ulkopuolista elämää, joka perustuu aistimiin ja joka loppuu hautaan. Mutta kun minä tässä sinua muistutan, oi Mejnour, hymyilet sinä minun omille toivomuksilleni, jotka käyvät päinvastaiseen suuntaan kuin neuvoni. Minä, joka alati olen kieltäytynyt vihkimästä muita meidän salaisuuksiimme — minä nyt viimeinkin alan käsittää, miksi se suuri laki, joka ihmisen sitoo vertaisiinsa, vaikka hän kuinkakin koettaisi erottautua heidän tilastaan, miksi se on saattanut sinut panemaan kylmän ja elottoman tieteesi yhdyssiteeksi itsesi ja sukukuntasi välille, miksi, nähdessäsi yhden toisensa jälkeen tahallaan eroovan meidän tähtöisestä veljeskunnastamme, sinä sittenkin koetat täyttää poismenneiden paikat ja uudistaa joukkomme — miksi sinä laskuinesi, jotka ovat loppumattomat ja uupumattomat kuin itse luonnon pyörät, sittenkin kauhistuksella ajattelevat yksin olemista! Niin on minunkin laitani, minäkin viimein etsin uutta uskolaista — vertaista — minäkin värisen yksin olemista! Se on tapahtunut josta sinä varotit minua. Ja rakkaus vetää kaikki itseensä. Joko täytyy minun tulla vedetyksi alas rakastettuni luontoon tai täytyy hänen luontonsa tulla korotetuksi minun tasalleni. Koska kaikki, mikä kuuluu todelliseen taiteeseen, aina välttämättä on viehättänyt meitä, joiden olemus on siinä ihanteessa, mistä taide astuu alas, niin minäkin tästä kauniista olennosta olen viimeinkin oppinut sen salaisuuden, joka minut sitoi häneen heti ensi silmäykseltä. Soiton tytär sai vereensä soittoa ja siitä tuli runoutta. Ei näyttämö tyhjine harhoineen häntä lumonnut vaan hänen oman mielikuvituksensa maailma, joka näytti olevan edustettuna näyttämöllä. Siellä runous sai äänen — siellä se hankki itselleen epätäydellisen muodon ja sitten, kun se tuli sille liian ahtaaksi, se vaipui takaisin omaan itseensä. Runous väritti hänen ajatuksensa, se täytti hänen sielunsa, se ei pyytänyt sanoja, se ei luonut kappaleita, se synnytti ainoastaan tunteita ja tuhlasi itsensä unelmiin. Viimein tuli lempi ja siihen se vuodatti levottomat aaltonsa niinkuin virta heittäytyy mereen, ja tuli sitten mykäksi, syväksi ja hiljaiseksi, taivaan ainaiseksi peiliksi.