"Oi, Adon-Ai", vastasi tietäjä surullisena, "minä tunnen hyvinkin sen olotilan lait, jota sinä ennen läsnäolollasi ilahutit. Minä tiedän että viisaus saapuu meille ainoastaan silloin, kun olemme välinpitämättömiä maailman kappaleista, joita viisaus hallitsee. Sielun peili ei voi yhtaikaa heijastaa taivasta ja maata ja toinen niistä häviää näkyvistä, kun toinen syvyyksiin kuvastuu. Mutta minä en ole sinua kutsunut avukseni, jotta antaisit minulle takaisin sen syvän mietiskelytilan, jolloin järki vapaana ja ruumiittomana kohoutuu kerroksen läpi toisensa jälkeen ylös sfääreihin — en tätä varten ole heikontuneella voimallani tehnyt työtä ja kärsinyt tuskaa. Minä lemmin ja lemmellä alan elää toisen olennon suloisessa ihmisyydessä. Vaikka lienenkin vielä viisas kaikessa mikä suojaa vaaroilta itseäni sekä niitä, joita voin katsella välinpitämättömän viisauden korkeuksista, niin minä olen sokea kuin heikko kuolevainen näkemään sen olennon kohtaloita, joka saattaa sydämeni sykkimään intohimosta, niin että katseeni himmentyy."
"Mitä tämä on?" vastasi Adon-Ai. "Sinun lempesihän ei voi olla muuta kuin pilaa lemmen nimestä, sinä et voi lempiä, niinkuin ne lempivät, joita odottaa hauta ja kuolema. Lyhyt tuokio vaan — sellainen kuin yksi päivä sinun mittaamattomassa elämässäsi, niin se muoto, johon sinä nyt kiinnyt, on tomuksi muuttunut! Alemman maailman asukkaat käyvät käsi kädessä hautaan ja käsi kädessä ne taas nousevat mullasta uusiin elämänjaksoihin. Sinulla on alhaalla elettävänä aikakausia, tuolla toisella vain tunteja. Ja tuleeko hänellä ja sinulla — oi raukka vaan kuitenkin mahtava! — olemaan edes yhteinen elämä kuoleman jälkeen? Minkälaisten asteitten ja yhä henkisempien olemustilojen läpi onkaan hänen sielunsa jo ehtinyt kulkea, kun sinä, yksinäinen viipyjä, vihdoin nouset maan raskaista höyryistä valon asuntoihin!"
"Tähden Poika, etkö usko, että tämä ajatus aina seuraa minua? Etkö näe, että minä olen sinut kutsunut kuulemaan ja auttamaan aikomustani? Etkö sinä sydämestäni lue haluani ja unelmaani kohottaa häntä omaan olotilaani? Sinä, Adon-Ai, jonka taivaallisen ilon olemus lepää ikivalon valtameressä — sinä et voi paitsi tiedon myötätunnolla aavistaa mitä minä, kuolevaisten jälkeläinen tunnen, hylättyäni sen, mitä silloin ikävöin, kun mahtava vallanhalu ensin nosti minut mullan yläpuolelle — ja kuitenkin nähdessäni olevani pakotettu seisomaan tässä alhaisessa maailmassa yksin. Minä olen turhaan etsinyt sukukunnastani vertaisia mutta turhaan! Viimein löysin nyt kumppanin! Metsän linnuilla ja pedoillakin on omansa. Ja miksei minun valtani yli pahanilkisten kauhunvoimien voisi karkottaa heidän haamunsa pois siltä tieltä, joka häntä johtaisi ylöspäin, kunnes iäisyyden ilma olisi valmistanut hänen verhoaan kestämään nestettä, joka lopettaa kuoleman."
"Ja sinä olet alottanut vihkimyksesi ja olet siinä pettynyt! Minä tiedän sen. Sinä olet loihtinut hänen uniinsa mitä ihanimpia näkyjä, sinä olet herättänyt kauneimmat ilman olennot kaiuttamaan soittoaan hänen horrokseensa, mutta hänen sielunsa ei niistä huoli, ja palatessaan maahan se irtautuu niiden vallasta. Sinä sokea, miksikä näin käy? Etkö voi käsittää? Sentähden että hänen sielussaan kaikki on lempeä. Ei ole siinä mitään välittävää halua, jolla olisi yhteyttä ja sukulaisuutta niiden asioiden kanssa, joilla tahdot häntä lumota. Niiden viehätys koskee ainoastaan älyn haluja ja kaipauksia. Mitä tekemistä on niillä sen tunteen kanssa, joka on maasta kotoisin, tai sen toivon kanssa, joka menee suoraa päätä taivaisiin?"
"Mutta eikö voi olla mitään välittäjää — mitään sidettä — jolla meidän sielumme niinkuin sydämemmekin voisi yhtyä, jotta sitten minun sieluni voisi häneen vaikuttaa?
"Älä kysy minulta — sinä et tahdo minua käsittää!"
"Minä vannotan sinua — puhu!"
"Kun kaksi sielua on erotettuna, etkö tiedä, että kolmas, jossa molemmat elävät ja kohtaavat toisensa, on niiden välinen side?"
"Minä käsitän sinua, Adon-Ai", sanoi Zanoni, kasvoillaan ilo inhimillisempi kuin mitä siinä koskaan ennen oli näkynyt, "ja jos minun kohtaloni, joka tässä on pimeä silmilleni, suo minulle tuon halpojen onnen — jos koskaan on oleva sitä lasta, jonka minä voin painaa rintaani vastaan ja kutsua omakseni! —"
"Ja sitäkö varten sinä olet pyrkinyt ihmistä korkeammalle, että lopuksi tulisit ihmiseksi?"