"Mitä?"
"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille maille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa tuolla puolen. Oi, lemmitty — oi puoliso!" hän jatkoi äkkinäisellä tarmolla, "sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että ainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua kuin sinun sanoissasi."
Zanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja sanoi sitten melkein ankarasti:
"Mitä sinä minusta tiedät, jota voit epäillä?"
"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! — ei mitään!" huudahti Viola heittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. "Minä en tahdo uskoa edes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan." Zanoni suuteli pois kyyneleet mutta ei vastannut.
"Ja ah", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, "jospa sinä antaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen sinulta." Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota Zanoni kantoi rinnallaan.
"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi entisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et rakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä amulettisi?"
"Lapsi!" sanoi Zanoni hellästi, "se nainen, joka ripusti tämän kapineen kaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa niinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu — se on muisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua rakasti voinut epäillä minua."
Hän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että se koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin juhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi: "Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta rinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua — kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat!"
Hiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli vielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli italialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa taikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen pyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo lapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei koskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos taikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa itsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi pyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.