"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa", sanoi Viola kyynelten ja naurun välissä, "ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit eilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua."
Niin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi vertaisten välillä?
Rutto puhkesikin raivoamaan — saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä, sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat! Hyvästi sinä häitten talo! — suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä lauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä sininen ja tyven. Mutta tuo aika, voiko se koskaan enää palata? Kuka voi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa — kun sen on erottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka kohta siellä sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama paikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki kestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku huono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla vaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää muiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua sellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista muistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa haamut ovat enkeleitä — niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen tarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa leppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, — pois tästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan! Rannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin kunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa pilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja seisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden oppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:
"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin mitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät tiedä muusta maailmasta kylänsä takana — eikö se olekaan antanut korkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?"
Ja kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä — elävän maamiehen majaa — ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen ruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä ylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota temppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan ehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.
VIIDES KIRJA.
Elämännesteen vaikutukset.
"Kannattaako huntua kohottaa,
Kun kauhu sen takana väijyy?
Vain harha on elämää
Ja tieto kuolemaa".
Schiller, Kassandra.