"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat — minä voin antaa sinulle parannustaidon!"
"Molemmilleko? lapselle ja äidille — molemmilleko?"
"Molemmille."
Tietäjän jäseniä vavistutti puistatus — mahtava taistelu pudisti häntä niinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan hengen.
"Minä suostun! Äiti ja lapsi — pelasta molemmat!"
* * * * *
Pimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä tuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka kertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja huusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, — ajan sydän tykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole sopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! "Huudot ovat hiljaisemmat", sanoi lääkäri, "vielä kymmenen minuuttia, niin kaikki on ohi."
Houkka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi hymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys tulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni on Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee äkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä, hän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat ahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta, että hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt on vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut. Kylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta taivaalta — hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma laaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin äänin hänelle: "me emme ole vielä sinulta menneet." Rohtojen ja reseptien houkka, katso kelloasi — viisari on liikkunut, kymmenen minuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää vielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat ohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso, vaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän, tykytä edelleen! Hetki vielä — hetki vain — ilo, ilo, ilo! — isä, syleile lastasi!
II LUKU.
— — "synkkä Kostotar, Verta tiukkuen tuopi onnettomat soihtunsa."