Ovidius.
Lapsi asetettiin isän syliin. Ja kun hän vaieten kumartui sen yli, niin kyyneleet — inhimilliset kyyneleet — virtasivat hänen silmistään kuin sadepisarat. Ja pikkuinen hymyili kyynelten välistä, jotka sen poskille vuosivat. Ah, millä onnellisilla kyyneleillä me tervehdimme muukalaista tähän surujen maailmaan! Kuinka tuskallisin kyynelein me taas laskemme vieraan takaisin enkelein luo! Ilo epäitsekäs, mutta suru, kuinka itsekäs!
Ja nyt hiljaisessa huoneessa kuuluu heikko, suloinen ääni — nuoren vaimon ääni.
"Minä olen täällä, minä olen sivullasi!" kuiskasi Zanoni.
Äiti hymyili ja puristi hänen kättään eikä enempää kysynyt, hän oli tyytyväinen.
* * * * *
Viola toipui niin nopeasti että lääkäri oli hämmästynyt, ja pikku vieras viihtyi niin hyvin kuin se jo olisi rakastanut sitä maailmaa, johon se oli laskeutunut. Siitä hetkestä Zanoni näytti elävän lapsen keralla, ja siinä äidin ja isän sielut kohtasivat toisensa uudella siteellä. Silmä ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa kuin tuo lapsi oli. Hoitajatar ihmetteli, ettei se tullut itkien päivän valoon vaan hymyillen, ikäänkuin valo olisi sille jo ollut tuttu. Se ei koskaan lapsena itkenyt. Nukkuessaankin se tuntui kuuntelevan jotakin autuasta ääntä sydämessään: se näytti itse niin onnelliselta. Sen silmissä olisi voinut luulla älyn jo syttyneen, vaikkei se vielä ollut löytänyt kieltä. Jo se näytti tuntevan vanhempansa, jo se ojenteli käsiään, kun Zanoni kumartui vuoteen yli, jossa se hengitti ja kukoisti — pikkuinen kukannuppu! Ja sen vuoteen äärestä hän harvoin oli poissa; katsellen sitä rauhallisilla iloisilla silmillään hän tuntui sielullaan elättävän sen sielua. Yöllä ja pimeässäkin hän oli siellä, ja Viola usein kuuli hänen lapselle kuiskailevan, kun Viola itse oli puoliunessa. Mutta ne kuiskeet olivat Violalle outoa kieltä, ja joskus kun Viola ne kuuli, pelkäsi hän ja hämärät epämääräiset uskot tulivat takaisin häneen — varhaisemman nuoruuden taikauskot. Äiti pelkää kaikkia, jumaliakin, vastasyntyneen takia. Kuolevaiset huudahtivat ääneen ennen muinoin, kun he näkivät suuren Demeterin koettavan tehdä heidän lapsensa kuolemattomiksi.
Mutta Zanoni syventyen niihin yleviin aikomuksiin, jotka elähyttivät hänessä nyt herännyttä inhimillistä rakkautta, Zanoni unohti kaiken, senkin, minkä hän oli pannut alttiiksi ja antanut pantiksi rakkauden tähden, sillä lempi hänet sokaisi.
Mutta tuo musta, muodoton olio, vaikkei hän sitä luokseen kutsunut eikä edes nähnyt, mateli usein hänen ympärillään ja usein se istui lapsen vieressä hirmuisine silmineen.