"Kiitos! kello 9 tapaamme toisemme."
Mies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän kulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana hän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi ovessa.
"Monsieur", sanoi hän ranskankielellä, "minä olen odottanut palaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla teidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni sivulla!"
"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette, uhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa vielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt: hän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te ainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen, kansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla guillotiini.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua puhumaan, te tiedätte sen kirjeistä."
"Monsieur, minä palaan kanssanne", sanoi vaimo ja hymyili kalpeine kasvoineen.
"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa päivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen myrskyä ja jylinää!" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi moittivasti.
"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei ollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja varaton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut vaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut — kuollut! Mieheni on nyt vaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat — vaimon alkavat!"
"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte peruuttaa päätöksenne."
"Sitä en tee koskaan."
Kolkko hymy välähti miehen kasvoilla.