"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut päivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen mestauslava!"
Hän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian suuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.
V LUKU.
"Se mitä en tiedä, on ehkä vielä surullisempaa ja kauheampaa."
La Harpe, Le Comte de Warwick, Act. V. I.
Ikkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet kylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi poiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät, gondolien liukuessa ohi.
Mutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi ja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt — älä enää naura, nuori äiti — viimeinen lehti on käännetty!
Palvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä sanat englanniksi: "Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence Glyndon."
Ah, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! — kuinka hauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan — Zanonista — kuinka hauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti aivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman elämänsä — sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin häikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.
Glyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut oli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat — hän — entinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei ollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt puolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut vilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja tähtöistä viisautta haaveksi.