Mutta sinä Zanoni — sinä olet kieltäytynyt elämästä ainoastaan järjessäsi — sinä et ole sydäntäsi kuolettanut — suonesi vielä sykkivät kuolevaisten intohimojen sulosoiton mukaan — sinun vertaisesi ovat sinulle vielä jotakin lämpimämpää kuin ajatusaihe — sinä tahdoit katsella tätä vallankumousta sen kehdossa, jota tuulet järkyttävät — sinä tahdoit nähdä, kuinka maailman elementit kamppailevat läpi kaaoksen — sekasoan!

Mene!

VI LUKU.

"Tämän raihnaisen maailman tiedottomia opettajia."

Voltaire.

"Me söimme illallista erään akatemian jäsenen luona, joka oli aatelismies ja teräväpäinen henkilö." —

La Harpe.

Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta", niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.

Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa, Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen — korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" — siellä oli lahjakas oppinut Bailly — politikoitsijaksi pyrkivä. Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista — sillä aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut — olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.

Turha vaiva minun — turha vaiva meidän vakavalla kielellämme kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä asiasta ja — ainakin muutamien mielestä — vakuuttavasti. Että Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea vanhaa ehdottomasti erinomaisena.