"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni. Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."
V LUKU.
"Hippogryyfi,[13] suuri ihmelintu kantaa hänet matkaansa."
Orl. Fur. VI, 18.
Ja nyt, seuraten tätä salaperäistä Zanonia, olen pakotettu jättämään hyvästit Napolille. Nouse taakseni, lukija, hippogryyfini selkään ja asetu mukavaan asentoon. Minä ostin satulan tuonnoin eräältä runoilijalta, joka rakastaa mukavuutta, ja se on uudestaan täytetty varsin sinua varten. No, sitten me nousemme ilmaan. Katso, kuinka me ratsastamme korkealla — katsele äläkä pelkää, hippogryyfit eivät koskaan kompastu, ja jokainen hippogryyfi Italiassa on taattu kulkuneuvo vanhanpuoleisille herroille. Katso alas ohikiitäviä maisemia. Tuolla kohoaa Aversa, jossa kerran oli Normannilaisen linna. Terve teille, viljapellot ja maanmainiot viinitarhat, terve teille oranssilehdot, ja terve te kaikki ihanat ketojen ja ahojen moniväriset kukkaiset! Pysähtyisimmekö Anxurin korkealle kalliolle, joka seisoo jättiläismäisenä vartijana eteläisen Lemmenmaan suojana? Ei, pois, pois! Mutta pidätä henkeäsi, kun liitelemme yli pontilaisten soiden. Kolkkous ja autius! Niiden ilkeät höyryt ovat verrattuina ohimentyihin puutarhoihin samaa kuin elämän karkea jokapäiväisyys sille sydämelle, joka on heittänyt luotaan rakkauden. Suruinen Kampanja, sinä aukeat eteemme majesteetillisessä murheessasi. Rooma, seitsenkukkulainen Rooma! Ota meidät vastaan niinkuin muisto matkasta väsyneen, ota meidät vaieten raunioittesi keskelle! Missä on matkustaja, jota etsimme? Hippogryyfi menköön ruohoa syömään: se rakastaa akantuksia, jotka kiertelevät murtuneita pilareita pitkin. Niin, tuossahan on Tiituksen kaariportti, sen kautta kulki jumaloitu Jerusalemin voittaja. Tuossa on Kolosseum, jossa gladiaattorit teurastivat toisiaan. Murhan muistomerkkejä! Kuinka köyhiä ajatuksia, kuinka alhaisia muistoja te herätätte, verraten niihin, jotka puhuvat sydämelle Fyyleen kukkuloilla ja Maratonin harmaalla kentällä! Me seisomme rikkaruohojen ja orjantappurapensaitten keskellä. Täällä, missä olemme, hallitsi Neero — tässä kaari kaaren päällä ja pilari pilaria kannattaen, kimmelsi maailmalle sen valtiaan palatsi, — Neeron Kultainen Talo. Kultainen Talo on hävitetty, mutta sen raunioille luonto istuttaa kukkiaan. Kas, miten sisilisko vahtii meitä aralla terävällä silmällään! Me häiritsemme sitä sen valtakunnassa.
Näiden autioiden[14] raunioiden keskellä on vanha keskiaikainen rakennus. Täällä asuu yksinäinen erakko. Malariakaudella paikkakunnan asukkaat pakenevat sairautta tuottavaa rämekasveikkoa, mutta hän, vieras ja muukalainen, hengittää turvallisesti ruttoista ilmaa. Hänellä ei ole ystäviä, ei tovereita, ei kumppaneita, paitsi kirjoja ja tieteellisiä koneitaan. Usein hänet nähdään kulkemassa ruohoisilla kallioilla tai kiertelemässä uuden kaupungin katuja, mutta hänen kasvoillaan ei ole oppineen hajamielistä, välinpitämätöntä ilmettä vaan silmänsä ovat tarkkaavaiset ja terävät ja näyttävät tunkeutuvan vastaantulijoiden sydämen syvyyteen. — Vanha mies, mutta ei heikko — suora ja muhkea kuin nuorukainen ainakin. Kukaan ei tiedä, onko hän rikas vai köyhä. Hän ei pyydä almua eikä anna, hän ei tee pahaa eikä näytä tuottavan mitään hyvääkään. Hän on mies, jolla ei näytä olevan mitään maailmaa ulkopuolellaan, mutta näkö usein pettää ja Tiede niinkuin Hyvyys elää suuressa Kaikkeudessa. — Tähän asuntoon astuu vieras ensimäinen. Se on Zanoni.
Te näette nämä molemmat miehet istumassa kahden hartaasti keskustellen. Monta pitkää vuotta on kulunut siitä, kuin he viimeksi tapasivat toisensa — ainakin ruumiillisesti, silmästä silmään. Mutta jos he ovat "tietäjiä", voi ajatus tavottaa ajatusta ja henki henkeä, vaikka valtameret erottaisivat muotoja. Itse kuolema ei viisasta poistuta. Sinä tapaat Plaaton, kun silmäsi kostuvat Faidonia lukiessasi.
He keskustelevat — antavat toisilleen tunnustuksia — loihtivat esiin menneisyyden ja herättävät sen eloon, mutta kuinka eri tavalla nämä muistot vaikuttavat kumpaankin! Zanonin kasvoilla vaihtuvat tunteiden ilmeet, vaikka niillä onkin tavallinen tyyneys. Hän on toiminut tuossa menneisyydessä, mutta hänen kumppaninsa tunteettomilla kasvoilla ei näy jälkeäkään siitä ihmisyydestä, joka ottaa osaa iloon ja suruun; menneisyys on hänelle niinkuin nykyisyyskin ainoastaan mitä luonto on viisaalle, mitä kirja tutkijalle — tyyni ja henkinen elämä — tutkimusala — mietiskelyn aihe.
Menneestä he kääntyvät vastaiseen. Ah, kahdeksannentoista vuosisadan lopulla näytti tulevaisuus miltei käsin kosketeltavalta — se kutoutui kaikkien ihmisten nykyisistä peloista ja toiveista.
Uuden vuosisadan kynnyksellä seisoi Ihminen, ajan esikoislapsi vanhan maailman kuolinvuoteen ääressä ja katseli Uutta Kehää, veripunaista, pilvien ja höyryjen peittämää, lieneekö se pyrstötähti vai aurinko. Katso, mikä jäinen syvä ylenkatse on vanhan miehen otsalla — ja mikä ylevä mutta liikuttava murhe Zanonin ihanilla kasvoilla. Katsooko kenties toinen halveksien taistelua ja sen päätöstä ja toinen kammoen ja säälien? Viisaus, joka ihmiskuntaa silmäilee, viepi ainoastaan kahteen tulokseen — sääliin tai inhoon. Joka uskoo muihin maailmoihin, voi tottua katselemaan tätä maallista kuin luonnontutkija muurahaiskeon tai puunlehden vallankumousta. Mitä on maa Äärettömyyden suhteen — mitä sen kestävyys Ikuisuuden suhteen! Oi kuinka paljon tärkeämpi on yhden ihmisen sielu kuin koko maapallon vaiheet! Taivaan lapsi ja kuolemattomuuden perillinen, kuinka sinä vielä kerran joltakin tähdeltä katselet takaisin muurahaiskekoon ja sen tapauksiin, Klodvigista Robespierreen, Noakista viimeiseen tuleen. Se henki, joka voi mietiskellä, joka elää ainoastaan järkimaailmassa, voi nousta omaan tähteensä sen Kalmiston keskeltä, jota Maaksi mainitaan, jo silloinkin, kun vielä Elämäksi kutsuttu Ruumisarkku savinen salpaa Ikielävän.