Samassa näki Viola oman kuvansa hitaasti nousevan, äänettömin askelin lähtevän huoneesta — kulkevan läpi käytävän — polvistuvan kehdon ääreen. Taivasten taivas! hän näkee lapsensa ja sillä on yhä sama lapsellinen kauneus ja samat valvovat, vaiteliaat silmät. Mutta kehdon vieressä kyyköttää huntuinen varjo-olento — sitä kamalampi ja aavemaisempi, koska se on ikäänkuin aineeton ja ulkopiirteitä vailla. Huoneen seinät näyttävät avautuvan teatterinäyttämölle. Synkkä vankilaluola — katuja pitkin kulkee varjomaisia joukkoja — viha ja ilkeys ja pirullisuus kalmakkaissa kasvoissa — mestauspaikka — murhalaitos — ihmislihan teurastuspaikka — hän itse — lapsensa — kaikki, kaikki, nopeina varjokuvina, ajaen takaa toisiaan. Äkkiä kääntyi haamu-Zanoni, näytti huomaavan Violan — hänen toisen minänsä. Se syöksyi häntä kohti — hänen henkensä ei voinut enempää kestää. Hän kiljahti, hän heräsi. Ja todella hän huomasi lähteneensä onnettomasta huoneesta, hänen edessään oli kehto — lapsi — kaikki niinkuin horroksessa oli näkynyt, ja ilmaan haihtuen oli siinä se musta muodoton hirviökin.
"Lapseni, lapseni, äitisi tulee vielä pelastamaan sinut!"
VIII LUKU.
"Mitä? Sinäkö minut hylkäät! Minne menet? Ei, viivy, viivy!"
La Harpe, Le Comte de Warwick, Act. III, 5.
Violan kirje Zanonille.
"Tähän on siis tultu — minä olen ensimäinen eroomaan! Minä uskoton jätän sinulle hyvästi ainiaaksi. Kun silmäsi sattuvat tähän kirjeeseen, niin pidä minua kuin kuolleena. Sillä sinulta, joka olit ja vielä olet elämäni — sinulta minä olen kadonnut! Oi lemmitty! Oi puoliso! Oi ainiaan rakastettu ja kunnioitettu! Jos koskaan olet rakastanut minua, jos vielä voit sääliä, älä koeta seurata askeleita, jotka sinua pakenevat. Jos taikasi voivat minut keksiä ja seurata jälkiäni, niin säästä minua — säästä lastasi! Zanoni, minä tahdon kasvattaa sitä rakastamaan sinua, kutsumaan sinua isäkseen! Zanoni, sen nuoret huulet tulevat rukoilemaan sinun puolestasi! Ah, säästä lastasi, sillä lapset ovat maan pyhiä ja heidän esirukouksensa kuuluu korkeuteen. Sanonko sinulle, miksikä eroon? En, sinä viisas ja kauhistuttava, sinä voit itsekin arvata, mitä käsi vapisee kertomasta. Vaikka minä pakenen sinun valtaasi — lapsi sylissäni — niin kuitenkin minulle on lohdutukseksi ajatella, että sinä kykenet sydämeni ajatukset lukemaan. Sinä tiedät, että uskollinen äiti sinulle kirjottaa eikä uskoton vaimo. Eikö sinun tieteesi ole syntinen, Zanoni? Synnistä täytyy tulla surua, ja suloista — ah, kuinka suloista, olisi olla sinun lohduttajasi! Mutta lapsi, pienokainen, sielu, joka minua kaipaa turvakseen! Noita, minä sinulta riistän tämän sielun! Anna anteeksi, anna anteeksi, jos sanoillani teen sinulle vääryyttä. Katso, minä lankeen polvilleni, kirjottaakseni loput.
"Miksen koskaan kauhistunut sinun salaperäistä tietoasi? — miksi ylimaallisen elämäsi ihmeisyys ainoastaan lumosi minua suloisella kammollaan? Sentähden että jos olit noita tai langennut enkeli, niin ei ollut siitä vaaraa muille kuin itselleni: eikä minullekaan, sillä rakkauteni oli taivaallisin osa itsestäni. Ja kun en mitään muuta tiennyt kuin miten paljon sinua rakastin, karkotti tietämättömyyteni silmistäni kaikki kuvat, jotka eivät olleet yhtä kirkkaat ja loistavat kuin sinun kasvosi. Mutta nyt on tässä toinen ihminen. Katso, miksi se minua noin silmillänsä tarkastaa — miksi sen uneton katse on niin vakava ja soimaava? Ovatko sinun taikasi jo ottaneet sen haltuunsa? Oletko sinä, julmuri, merkinnyt sen sanoin lausumattoman tieteesi hirmuja varten? Älä tee minua hulluksi — älä tee minua hulluksi — peräytä manauksesi!
"Kuule — airot kuuluvat! Ne lähestyvät — ne tulevat viemään minut täältä pois! Katson ympärilleni ja olen näkevinäni sinut kaikkialla. Sinä puhut minulle joka varjosta, joka tähdestä. Tuossa ikkunan luona huulesi ovat minun huuliani painaneet — tuossa kynnyksellä sinä katsoit taaksesi ja hymyilit luottavasti minulle! Zanoni — puoliso — minä tahdon jäädä! En voi sinusta erota! Ei, ei! Minä menen siihen huoneeseen, missä sinun armas äänesi, sinun vieno soittosi, vaiensi synnytyksen tuskat! — huoneeseen, missä kauhean pimeyden jälkeen se ensimäiseksi kuiskasi korvaani: 'Viola, sinä olet äiti!' Äiti! — — — niin, minä nousen polviltani, minä olen äiti! He tulevat. Minä olen luja, jää hyvästi!"
Niin! noin äkkiä, noin julmasti, joko sokean ja mielettömän taikauskon houreissa tai vakaumuksessa, joka syntyy velvollisuudentunnosta, se olento, jonka puolesta Zanoni oli uhrannut niin paljon kunniastaan ja vallastaan, hylkäsi hänet. Mutta tämä hylkääminen, jota hän ei koskaan ollut odottanut tai aavistanut, on alituisesti niiden kohtalona, jotka tahtovat järkensä nostaa maan toiselle puolelle ja kuitenkin sen sisällä säilyttää sydämen. Tietämättömyys tulee ainiaan pakenemaan tietoa. Mutta ei koskaan ihmissydän jalommalla ja puhtaammalla uhrautuvaisuudella itsensä yhdistänyt toisen sydämeen, kuin tämä kieltäytyvä vaimo nyt hylkäsi poissaolevan. Sillä oikein hän sanoi, ettei uskottomana vaimona vaan uskollisena äitinä hän nyt pakeni pois kaikesta, johon hänen mainen onnensa oli keskittynyt. Niin kauan kuin intohimo ja kiihtymys, joka teon sai aikaan, vielä elähytti häntä väärällä kuumeellaan, painoi hän lastaan rintaansa vastaan ja oli lohdullisella mielellä — alistuen kohtaloonsa. Mutta mikä katkera epäilys käytöksen oikeudesta, mikä jäätävä katumuksen tuska täyttikään hänen sydämensä, kun he muutamiksi hetkiksi levähtivät matkalla Livornoon ja hän kuuli mukana olevan naisen rukoilevan apua päästäkseen puolisonsa rinnalle ja voimaa saadakseen olla osallisena niissä vaaroissa, jotka miestänsä siellä uhkasivat! Surkea vastakohta oli Violan oma karkaaminen. Hän vaipui oman sydämensä pimeyteen — eikä mikään ääni sisältä häntä silloin lohduttanut.