IX LUKU.
"Tulevaisuuden minulle annoit. Vaan nykyhetken riistit."
Kassandra.
"Mejnour, katso työtäsi! Pois turha ja mitätön viisautemme! pois meidän tuhatvuotinen ikämme ja oppimme! Pelastaakseni hänet vaarasta, minä lähdin hänen luotaan ja nyt vaara on häneen kyntensä iskenyt!"
"Älä moiti viisauttasi vaan intohimojasi! Ole kaipaamatta naisen rakkautta! Se on turha. Katso tämä on välttämätön kirous kaikille niille, jotka tahtovat yhdistää alhaisen korkeaan; luontosi käsitetään väärin, uhrauksiasi ei tajuta. Alhainen epäilee suurta ihmistä henkienmanaajaksi tai paholaiseksi. Titaani, voitko sinä todellakin itkeä?"
"Minä tiedän sen nyt — minä näen sen kaiken! Hänen henkensä siis seisoi meidän vieressämme ja katosi minun käsistäni ilmaan! Oi äidin vahva himo ja luonnon mahti, se paljastaa kaikki meidän salaisuutemme, se tunkee läpi avaruuden ja kulkee yli maailmoiden. Mejnour, eikö piile suunnaton tieto rakastavan sydämen tietämättömyydessä?"
"Sydämen!" vastasi mystikko kylmästi, "ah, viisituhatta vuotta olen tutkinut luomakunnan salaisuuksia, mutta vieläkään en ole keksinyt kaikkia ihmeitä yksinkertaisimman talonpojan sydämessä."
"Kuitenkaan meidän juhlalliset toimituksemme eivät meitä pettäneet; ennustavat haamut, kammottavan mustat ja verestä punaiset, kertoivat, että vankeudessa ja viikatemiehen edessäkin minä — minä voisin pelastaa heidät molemmat!"
"Mutta siten että sinun itsesi täytyy tehdä joku aavistamaton ja tuhoisa uhraus."
"Itseni, sanot. Jäinen viisas, rakkaudessa ei ole mitään itseä. Minä menen. Niin, menen yksin, en kaipaa sinua. En tarvitse nyt muita oppaita kuin rakkauden inhimillistä vaistoa. Ei mikään luola ole niin pimeä, ei yksinäisyys niin autio, että se hänet peittäisi. Vaikka taitoni minulta uupuisi — vaikka tähdet eivät tottelisi — vaikka avaruus loistavine tuhatlukuisine olentoineen taas olisi minulle vain sininen taivaanlaki — niin minä palaan rakkauden, nuoruuden ja toivon luo. Eikö niille ole aina koittanut voitonriemu ja pelastus?"