Clarence Glyndon oli yksi, joka äänekkäästi ja vakavasti vastusti verihallintoa ja oli kauhistunut vallankumouksen äärimmäisistä seurauksista. Camille Desmoulins oli enemmän kuin kukaan muu vallankumouksen päämiehistä viehättänyt häntä. Olihan Camille Desmoulinsilla kuitenkin sydäntä, vaikka se useimmissa muissa hänen aikalaisissaan näytti kuolleen tai vaipuneen uneen, ja kun tämä vilkas nerokkuuden ja erehdyksen lapsi, kauhistuen "girondistien" murhaamista ja katuen omia toimiaan heitä vastaan, alkoi saarnata uusia säälin ja suvaitsevaisuuden oppeja ja siten herätti Robespierren käärmevihan — silloin Glyndon kannatti hänen mielipiteitään koko sielunsa voimalla. Camille Desmoulins kukistui ja siitä hetkestä Glyndon ainoastaan etsi tilaisuutta paetakseen tästä kaikkinielevästä Golgathasta, sillä hänellä ei ollut enää elontoivoa eikä uskoa ihmisyyden voimaan. Kahden ihmisen henki hänellä oli suojeltavana paitsi omansa: niiden puolesta hän vapisi ja niiden takia hän suunnitteli ja varusteli pakokeinoja. Vaikka Glyndon vihasi Nicotin periaatteita ja paheita, antoi hän kuitenkin köyhälle maalarille elannon apua, ja Jean Nicot palkaksi koetti korottaa Glyndonin Brutuksen kuolemattomaan kunniaan, josta hän itse vaatimattomasti kyllä pysyi kaukana. Nicot perusti laskunsa englantilaisen fyysilliseen rohkeuteen ja hänen hurjiin ja levottomiin mielikuvituksiinsa sekä siihen kiivaaseen vihaan ja inhoon, jota Glyndon avoimesti osotti Robespierren hallitusta kohtaan.
Samalla hetkellä ja samana päivänä heinäkuussa, jolloin Robespierre (niinkuin olemme nähneet) neuvotteli kumppaniensa kanssa, istui kaksi henkilöä pienessä huoneessa erään Rue St. Honoréhen johtavan kadun varrella. Toinen heistä, mieshenkilö, näytti kärsimättömästi otsa rypyssä kuuntelevan seuralaistaan. Tämä oli taas ihmeen kaunis nainen mutta rohkea ja häikäilemätön näöltään ja hänen puhuessaan loisti kasvoillaan hurjat ja voimakkaat intohimot.
"Englantilainen", sanoi nainen, "varo! — sinä tiedät, että jos olet pakomatkalla tai kuoleman paikalla, niin minä aina tahdon ja uskallan seistä sinun sivullasi — sinä tiedät sen! Puhu!"
"Niin, Fillide, olenko minä koskaan epäillyt uskollisuuttasi?"
"Epäillä et voi — mutta pettää voit. Sinä sanot, että paetessasi pitää olla mukana toinenkin paitsi minä, ja se toinen on nainen. Se ei tule tapahtumaan!"
"Ei tule?"
"Ei tule tapahtumaan!" toisti Fillide lujasti ja pani käsivarret ristiin rinnoilleen. Ennenkuin Glyndon ehti vastata, kuului ovella hiljainen koputus ja Nicot astui sisään.
Fillide vaipui kokoon tuolilla ja nojasi kasvonsa käsiin eikä näyttänyt välittävän sisääntulijasta eikä syntyneestä keskustelusta.
"Minä en voi sanoa sinulle hyvää päivää, Glyndon", sanoi Nicot, kun häh sansculottien tavalla astui maalarin eteen kulunut hattu päässä ja kädet housujen taskuissa ja viikon vanha parta leuassaan, "minä en voi sanoa hyvää päivää, sillä niinkauankuin tyranni elää, on aina paha se päivä, joka Ranskassa paistaa."
"Totta puhut, entäs sitten? Me olemme kylväneet tuulta ja saamme myrskyä niittää."