"Totta on, meidän täytyy hallita yksin!" mutisi Payan, "toisin sanoen, valtio tarvitsee yhtenäistä tahtoa", sillä vahvalla käytännöllisellä järjellään hän veti viimeiset johtopäätökset sanoja latelevan kumppaninsa lauseista.

"Minä menen nyt kansalliskokoukseen", jatkoi Robespierre, "olen ollut sieltä poissa liian kauan — ettei näyttäisi siltä kuin liiaksi pelkäisin sitä tasavaltaa, jonka itse olen luonut. Pois sellaiset epäilykset! minä valmistan kansaa! Minä masennan kavaltajat yhdellä silmäyksellä."

Hän puhui pelottomalla varmuudella niinkuin puhuja, joka ei koskaan ole joutunut tappiolle — hän puhui sillä siveellisellä voimalla, joka on sotilaalla kanuunansa ääressä. Sillä hetkellä hänet keskeytettiin, tuotiin kirje, hän avasi sen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, hän vapisi joka jäsenestä. Se oli yksi niitä nimettömiä kirjeitä, joilla eloonjääneet vihassaan ja kostossaan kiduttivat tappajaa.

"Sinä olet uhrattu", kuului kirje, "Ranskan parhaalla verellä. Lue kuolemantuomiosi tässä! Minä odotan sitä hetkeä, jolloin kansa on jättävä sinut tuomarille. Jos minun toivoni pettää — jos se viipyy liian kauan, niin kuuntele, lue! Tämä käsi, jota silmäsi turhaan etsii löytääksensä, on pistävä sydämesi puhki. Minä näen sinut joka päivä — olen sinun kanssasi joka päivä. Joka hetki käteni nousee rintaasi vastaan. Kirottu! elä vielä vähän, vaikka vain muutamia kurjia päiviä — elä minua ajatellen, nuku minusta uneksien! Pelkosi ja ajatuksesi minusta ovat tuomiosi edelläkävijöitä. Hyvästi, tänäkin päivänä minä lähden nauttimaan sinun pelostasi!"[78]

"Teidän luettelonne eivät ole täynnä vielä!" sanoi tyranni ontolla äänellä samalla kun paperi putosi hänen vapisevasta kädestään. "Antakaa tänne — antakaa minulle! Ajatelkaa vielä — ajatelkaa vielä! Barrère on oikeassa — ihan oikeassa! Iskekäämme! Ainoastaan kuolleet eivät enää palaa!"

II LUKU.

"Vihalla on näissä seuduin vain salamurhaajan miekka.
Varjossa se kulkee."

La Harpe, Jeanne de Naples, Act. IV, 1.

Tällaiset oli Maximilien Robespierren aikomukset ja tällainen hänen pelkonsa. Mutta yhteinen vaara, yhteinen pelko — ja mitä vielä oli jälellä sääliväisyyttä ja hyvettä vallankumouksen toimihenkilöissä — liitti yhteen mitä erilaisimpia aineksia kaikkien yhteistä murhaajaa vastaan. Muodostui todellakin suoranainen salaliitto häntä vastaan henkilöistä, jotka olivat miltei yhtä paljon kuin hänkin viattomalla verellä tahratut. Mutta tämä salaliitto olisi itsessään sittenkin ollut voimaton, vaikka siinä oli Tallien ja Barras (ainoat heistä, jotka tarkkanäköisyytensä ja tarmonsa takia johtamaan kykenivät). Ne tuhoisat mahdit, jotka nyt nousivat tyrannia vastaan, olivat Ajatar ja Luonto: edellistä hän ei enää miellyttänyt, jälkimäistä hän oli loukannut ihmissydämissä ja se heräsi nyt kostoon. Vallankumouksen julmin puolue, Hébertin seuraajat, teurastaja-ateistit, jotka kirosivat taivasta ja maata mutta itselleen kuitenkin julkesivat vaatia loukkaamattoman pyhyyden arvoa, he olivat suuttuneet katalan johtajansa mestauksesta ja yhtä paljon Korkeimman Olennon tunnustamisesta. Rahvas, joka kauan oli ollut niin raakamainen, havahti ikäänkuin verisestä unesta, kun sen epäjumala, ylpeä Danton ei enää seisonut kauhun näyttämöllä antamalla rikokselle loistoa huolettomalla suoruudellaan ja tarmokkaalla kaunopuheisuudellaan, joka aina tekee sankarit kansalle rakkaiksi. Guillotiinin kalpa oli kääntynyt kansaa itseään vastaan. He olivat kirkuneet ja hurranneet ja laulaneet ja tanssineet, kun ylimystön tai oppineen luokan kunnioitettavat vanhukset tai uljaat nuorukaiset ajoivat läpi katujen likaisissa vankilakärryissä. Mutta he sulkivat puotinsa ja supisivat toisilleen, kun heidän omaan joukkoonsa käytiin käsiksi ja kun räätäleitä ja suutareita ja päivätyöläisiä ajaa kolistettiin "Pyhän Äidin Guillotiinin" laupiaaseen syliin, yhtä vähillä juhlamenoilla kuin jos he olisivat olleet Montmorencyjä tai Malesherbeseja tai Lavoisierejä. Couthon sanoi syystä kyllä: "Tähän aikaan Dantonin, d'Hébertin, de Chaumetten haamut alkoivat kuljeskella keskuudessamme!"

Niiden joukossa, jotka olivat kannattaneet ateisti Hébertin oppeja ja jotka nyt pelkäsivät samaa kohtaloa, oli maalaaja Jean Nicot. Hän raivostui ihan kuollakseen, kun huomasi, että päämiehensä kuoleman kautta uransa oli katkaistu ja että sen vallankumouksen keskipäivän loisteessa, jonka puolesta hän oli tehnyt työtä, hän oli pakotettu piileskelemään kellareissa ja holveissa köyhempänä, halvempana, kurjempana kuin hän oli ollut vallankumouksen alkaessa. Hän ei uskaltanut edes harjottaa taidettaan ja pelkäsi joka hetki, että nimensä joutuisi tuomittujen luetteloon; hän tielystikin oli Robespierren ja hänen hallituksensa katkerimpia vihollisia. Nicot piti salaisia kanssakäymisiä Collot d'Herboisin kanssa, jota sama mieliala elähytti, ja hän onnistui tavallisella oveluudellaan huomaamatta levittämään syytöksiä ja häväistyskirjotuksia diktaattoria vastaan "köyhän ja hyveellisen kansan" sekaan, valmistaen siten suurempaa räjähdystä. Mutta lahjomattoman Maximilienin hirmuvalta näytti vielä niin vahvalta kaikkien silmissä ja niin arkaa oli liike häntä vastaan, että Nicotkin niinkuin monet muut enemmän pani toivonsa salamurhaajan tikariin kuin julkiseen kapinaan. Nicot itse ei uskaltanut antautua marttyyrin kohtaloon, hänellä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, että vaikka kaikki puolueet riemastuisivat murhasta, niin kaikki puolueet kuitenkin yksimielisesti ottaisivat murhaajan hengiltä. Hänellä ei ollut Brutuksen kuntoa. Hän koetti sentähden yllyttää jotakin toista Brutukseksi eikä tämä toivo ollut niinkään mahdoton tämän tulistuneen kansan kiehuvassa keskustassa.