"Tallienilla on ainoa pää, joka kuuluu tähän epämuotoiseen ruumiiseen", sanoi Payan, jonka julmaan rikollisuuteen samoinkuin St. Justin yhdistyi tavallista suurempi lahjakkuus. "Eikö olisi parempi voittaa pää meidän puolelle — ostaa hänet ajaksi ja ottaa käytettäväksi? Hän ehkä vihaa sinua mutta hän rakastaa rahaa."
"Ei", sanoi Robespierre kirjottaen paperille Jean Lambert Tallienin nimen hitaasti ja piirtäen joka kirjaimen ankaran täsmällisesti, "se yksi pää on _minulle välttämätön!"[76]
"Minulla olisi tässä pieni lista", sanoi Couthon makeasti, "sangen pieni lista, Te olette pidelleet vuorta,[77] on tarpeellista merkitä muutamia esimerkkejä tasangoiltakin. Nuo maltilliset taipuvat kuin korret tuulen tieltä. He kääntyivät eilen meitä vastaan kansalliskonventissa. Pieni pelotus oikaisee ne tuuliviirit. Mies raukat! Minä en heille mitään pahaa tahtoisi, minä itken heidän puolestaan. Mutta ennen kaikkea rakas isänmaa!"
Robespierren raateleva katse ahmi sen listan, jonka tunteellinen Couthon hänelle tarjosi. "Ah, nämä ovat hyvin valitut, ei niin huomattuja miehiä, että niitä kaivattaisiin — se onkin paras politiikka sen puolueen jäännöksiä kohtaan, — muutamia muukalaisia myöskin, no niin, niillä ei ole omaisia Parisissa. Vaimot ja vanhemmat alkavat meitä syyttää. Heidän valituksensa saattavat guillotiinin pahaan huutoon!"
"Couthon on oikeassa", sanoi Payan, "minun listani sisältää sellaisia, joita on turvallisempi joukottain siepata kiinni, kun kansa on kokoontunut juhlaan. Hänen listaansa on valittu sellaisia, joita hyvällä turvallisuudella voimme jättää lain käsiin. Eikö allekirjoteta sitä kohta?"
"Se on allekirjoitettu", sanoi Robespierre, pannen kynän paikoilleen kirjotusneuvoille. "Nyt mennään tärkeämpiin asioihin. Näiden kuolema ei herätä kiihtymystä, mutta Collot d'Herbois, Bourdon de l'Oise, Tallien", — viimeistä nimeä lausuessa Robespierre veti henkeä — "he ovat puolueittensa päitä. Tämä koskee elämää tai kuolemaa meille niinkuin heille."
"Heidän päänsä ovat astinlautoja sinun valtaistuimellesi", sanoi Payan puoleksi kuiskaten. "Ei ole mitään vaaraa, jos olemme rohkeita. Tuomarit, valamiehet, kaikki ovat sinun valitsemiasi. Sinä pidät yhdessä kädessäsi sotajoukon, toisessa lain. Sinun sanasi hallitse kansaa —."
"Hyveellistä kansa raukkaa", mutisi Robespierre.
"Ja vaikka", jatkoi Payan, "vaikka meidän aikeemme juhlassa ei onnistuisikaan, niin meidän ei pidä pelästyä vaan käyttää niitä keinoja, jotka meillä vielä on. Ajattele! Henriot, parisilaisen armeijan päällikkö, tarjoo joukkoja vangitsemista varten, jakobini-klubin takana on hyväksyvä yleisö, Dumas tuomareineen on säälimätön eikä laske yhtään käsistään. Meidän täytyy olla rohkeat!"
"Ja me olemme rohkeat", huudahti Robespierre äkkinäisellä innolla ja iski nyrkkinsä pöytään noustessaan rinta kohollaan, niinkuin käärme, joka aikoo iskeä. "Kun näen niitä lukuisia paheita, joita vallankumouksen virta on sekottanut kansalaishyveisiin, vapisen siitä, että me jälkimaailman silmissä tulisimme tahratuiksi näiden turmeltuneiden miesten epäpuhtaasta läheisyydestä, näiden, jotka heittäytyvät Ihmiskunnan vilpittömien puolustajien joukkoon. Mitä! — he aikovat jakaa maan niinkuin sotasaaliin. Minä kiitän heitä siitä, että vihaavat kaikkea, mikä on hyveellistä ja arvokasta. Nämä miehet" — ja hän puristi Payanin luetteloa kädessään, "nämä — eikä me — ovat vetäneet rajaviivan itsensä ja Ranskan rakastajien välille."