"Ja jonka luota hän nyt on paossa."
"Niinkö? Minä käsitän. Saakeli! Sinäpä olet onnen suosikki, veli hyvä!"
"Vaiti, mies! Vaikka aina puhut veljeydestä ja hyveestä, et koskaan usko yhteenkään veljelliseen tekoon tai yhteenkään hyväntahtoiseen ajatukseen!"
Nicot puri huultansa ja vastasi äreästi: "Kokemus on suuri harhojen poistaja. Se sillänsä! Mutta mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä tämän italialaisen suhteen?"
"Minä olen avustanut häntä tulemaan tähän ansojen ja lankeemusten kaupunkiin. Minä en voi jättää häntä yksin, sillä ei viattomuus eikä tuntemattomuus täällä ole mikään turva. Jos tässä teidän siunatussa tasavallassanne joku hyvä kansalainen, joka ei ole 'epäilty', heittää silmänsä johonkin naiseen, neitoon tai vaimoon, niin hänen vaan tarvitsee sanoa: 'Ole minun, tai annan sinut ilmi!' Niinmuodoin Violan täytyy myöskin päästä pakoon."
"Mikä on sen helpompaa? Passissa voi olla hänkin mainittuna."
"Mikä on helpompaa: Sano: mikä on vaikeampaa? Tuo Fillide — jospa en olisi häntä koskaan nähnyt! — jospa en koskaan olisi antanut järkeni aistimien vangiksi! Sivistymättömän, rajun ja hillittömän naisen lempi alkaa taivaasta ja loppuu helvettiin! Hän on mustasukkainen kuin itse Kostotar eikä tahdo kuullakaan naisseuralaisesta — ja jos hän kerran saa nähdä Violan kauneuden! — minä vapisen sitä ajatellessakin. Hän kykenee mihin tahansa intohimojensa raivossa."
"Ah, minä tiedän, mitä sellaiset naiset ovat. Minun vaimoni, Beatrice Sacchini, jonka otin Napolista, kun en saanut tätä Violaa, hylkäsi minut, kun rahani loppuivat, ja nyt hän tuomarin lemmittynä ajaa vaunuissa kadulla minun ohitseni. Jospa minä saisin yhden päivän olla Robespierre!"
"Lakkaa noista", huusi Glyndon kärsimättömästi, "ja asiaan! Mitä sinä neuvoisit?"
"Jätä Fillidesi tänne."