"Voit luottaa vihaani ja vuoristovereeni ja kärsimääni loukkaukseen."
"Olkoon, mene ottamaan hattusi ja nuttusi ja seuraa minua!"
Kun Fillide lähti huoneesta, kulkivat Nicotin silmät taas kultaan: sitä oli paljon — paljon enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja kun hän tutki laatikkoa, huomasi hän pakan kirjeitä, joissa oli Camille Desmoulinsin tunnettu käsiala. Hän tarttui siihen ja avasi sen. Hänen katseensa kirkastui, kun hän oli lukenut muutamia lauseita. "Tämä voisi viedä viisikymmentä Glyndonia mestauslavalle!" hän mutisi ja pisti käärön taskuunsa.
Oi taiteilija! oi ahdistettu! oi erehtyvä nero! Katso siinä kaksi pahinta vihollista — väärä ihanne, joka ei tiedä mitään Jumalasta, ja väärä lempi, joka palaa aistimien turmeluksesta eikä ota Sielulta vastaan valoa!
III LUKU.
"Rakkaus valaisee yön valtakuntaa."
Der Triumph der Liebe.
Zanonin kirje Mejnourille.
Parisista.
Muistatko sinä vanhaa aikaa, jolloin kauneus vielä asui Kreikassa, kuinka me kaksi suuressa Ateenan teatterissa kuuntelimme sanoja yhtä kuolemattomia kuin mekin olemme? Muistatko, mikä kauhun väristys kävi kautta taajan yleisön, kun hurja Cassandra katkaisi kammottavan vaitiolonsa ja huusi leppymättömän jumalansa puoleen? Kuinka aavemaisesti kaikui hänen turmiota ennustava huutonsa Atreuksen huoneessa, joka oli tuleva hänelle haudaksi: "Taivaan inhooma asunto! — saastainen huone ja lattia verellä tahrattu!" Muistatko, kuinka keskellä tuhansien läsnäolevien henkeään pidättävää kauhistusta, minä vetäydyin sinun viereesi ja kuiskasin: "totisesti, ei ole mikään profeetta suurempi kuin runoilija! Tämä tarunomainen kauhunäytelmä tuntui minusta olevan unennäköä, mikä ennusti jotakin samanlaista itselleni kaukaisessa tulevaisuudessa!" Kun minä tulin Parisiin, tähän teurastuslaitokseen, palasi mieleeni tuo näytelmä ja kuulin korvissani Cassandran äänen. Juhlallisesti varottava pelko kasaantuu ympärilleni, ikäänkuin minä täällä löytäisin nautani ja "Tuonelan verkko" jo olisi sotkenut minut pauloihinsa. Meidän muistomme ovat tulleet surumielisten vaiheitten aarreaitaksi! Mitä onkaan elämämme muuta kuin säälimättömän kuolon aikakirja? Minusta tuntuu eilispäivältä, kun seisoin tämän gallialaisen kaupungin kaduilla ja ilmassa kahisivat silkkiset puvut ja ritarien töyhdöt liehuivat. Nuori Louis, hallitsija ja rakastaja, pääsi voittajaksi Carouselin turnajaisissa, ja koko Ranska tunsi ihastusta suuren päällikkönsä loistosta. Nyt ei ole täällä valtaistuinta eikä alttaria, ja mitä on niiden paikalla? Minä näen sen edessäni — _guillotiini! On tuskallista seisoa sortuneiden kaupunkien raunioilla, ja nähdä kyykäärmeen tai sisiliskon ryömivän esiin Persepoliin ja Teeben soraläjistä. Mutta vielä tuskallisempaa on seisoa niinkuin minä — olemasta lakanneiden valtakuntien näkijä — nyt seison keskellä vielä kamalampaa häviötä, keskellä Lain ja Järjestyksen raunioita, joita ihmiset itse ovat luoneet. Mutta täälläkin Rakkaus, kaiken kaunistaja, joka on askeleitani johtanut, voi vaeltaa horjumattomalla toivolla kuoleman erämaissa! Ihmeellinen on tämä intohimo, joka itsessään muodostaa kokonaisen maailman ja joka joukon seasta yksilöittää yhden. Suurenmoisen elämäni kaikkien vaiheitten läpi se vielä on pysynyt elossa, vaikka kunnianhimo ja viha ja suuttumus ovat kuolleet. Yksinäisenä enkelinä se liitelee nautojen maailman yli vapisevilla inhimillisillä siivilään, jotka ovat — Toivo ja Pelko.