"Yötä synkempi pimeys, jossa ei valon sädettä loista — — — Palatsia ei enää näy — ei edes jälkiä siitä — eikä kenkään voi sanoa, että sitä on ollutkaan."

Ger. Lib. XVI, 69.

Puolueklubeissa on ääntä ja hälinää, johtajilla on hurjia suunnitelmia. Musta Henriot juoksee sinne tänne kuiskaten asestetuille miehilleen: "Robespierre, teidän rakkaanne, on vaarassa!" Robespierre on hätääntynyt, hänen uhriensa luettelo paisuu päivä päivältä. Tallien, tuomitun Macbethin Macduff, kuiskaa rohkeutta kalpeille salaliittolaisille. Pitkin katuja kolisevat raskaasti kuolinkärryt. Puodit ovat lukossa — kansa on tukehtumaisillaan vereen eikä jaksa enää sitä niellä. Ja toisena iltana toisen jälkeen vallankumouksen lapset kokoontuvat kaupungin kahdeksaan teatteriin nauramaan huvinäytelmän sukkeluuksille ja vuodattamaan säälin kyyneleitä kuvitelluille kärsimyksille.

Pienessä huoneessa kaupungin sydämessä istuu äiti lastansa vaalien. On rauhaisa onnellinen keskipäivä. Auringonvalo, jota ahtaan kadun korkeat katot katkaisevat, tulee vielä sisään avoimesta ikkunasta, puolueettomana leikkitoverina, joka on yhtä iloinen temppelissä ja vankilassa, palatsissa ja hökkelissä, yhtä armas ja kultainen, jos se hymyilee elämän ensi koitolle tai luo säteensä kuolinhetken tuskaan ja kamppailuun. Lapsi, joka makasi Violan jaloissa, ojenteli pikku kätösiänsä tavottaakseen auringonvalossa tanssivia hyttyisiä. Äiti käänsi silmänsä kirkkaasta valosta pois, se teki hänet vielä surullisemmaksi. Hän kääntyi ja huokasi.

Onko tämä sama Viola, joka Kreikan taivaan alla kauniimpana kukoisti kuin itse Afrodite? Kuinka muuttunut! Kuinka kalpea ja kuihtunut! Hän istui haluttomana, kädet helmassa, ja poissa oli entinen tavallinen hymyily. Raskas tylsä alakuloisuus tuntui painavan hänen nuoruuttaan ja tekevän siunatun auringonkin hänelle väsyttäväksi. Todellakin hänen elämänsä oli lakastunut senjälkeen kuin se erosi elähyttävästä lähteestään. Se äkkinäinen pelon tai taikauskon innostus, joka oli saattanut hänet karkaamaan Zanonin luota, ikäänkuin itsetiedottomassa unessa, oli lakannut siitä päivästä asti kuin hän oli tullut vieraalle maalle. Siellä hän tunsi, että elämänsä kätkeytyi siihen hymyilyyn, jonka hän ainiaaksi oli hylännyt. Hän ei katunut — hän ei olisi tahtonut tehdä olemattomaksi sitä mielen sysäystä, joka oli hänen pakoonsa antanut siivet. Vaikka into oli mennyt, oli taikausko jälellä, hän uskoi vielä pelastaneensa lapsen mustasta rikollisesta noituudesta, josta kaikkien maitten tarut niin viljalti kertovat, vaikkei niihin missään niin vahvasti uskota eikä missään niitä niin pelätä kuin Etelä-Italiassa. Tämä tunne vahvistui vielä Glyndonin salaperäisistä puheista ja näkihän Viola itsekin, minkälainen muutos oli tapahtunut hänessä, ja hän sanoi itse olevansa noitien uhri. Siksipä Viola ei katunut tekoaan — mutta hänen tahtonsa tuntui menneeltä.

Heidän saavuttuaan Parisiin ei Viola enää nähnyt heidän matkakumppaniaan — uskollista vaimoa. Kolmen viikon kuluttua sekä mies että vaimo saivat heittää henkensä.

Ja nyt ensimäisen kerran tämän maailman kovuus ja ankaruus valtasi kauniin napolilaisen. Hänen nuoruusvuosiensa toimiala — laulun ja runouden esittäminen sanoin ja liikkein — oli, niinkauankuin se kesti, taidetta, joka korotti sen tavallisten ammattien yläpuolelle. Soiton ja näyttämön elämä liitelee kahden maailman, näkyväisen ja aatteellisen, välillä. Mutta nyt oli näyttämön elämä ainiaaksi hävinnyt Napolin jumalattaren näkyvistä ja kuuluvista. Kun hän sitten kohosi intohimoisen rakkauden korkeihin piireihin, näytti siltä kuin se teennäinen nerokkuus, joka muiden ajatuksia esittää, olisi sulautunut siihen nerollisuuteen, joka kasvaa käsittämään kaikki ajatukset. Olisi ollut pahinta uskottomuutta Kadotettua kohtaan alentua taas elämään ihmisten suosionosotuksista. Ja sentähden — sillä hän ei tahtonut ottaa vastaan almuja Glyndonilta — sentähden hän elätti itseään ja lastaan halvimmilla käsitöillä, joita naiset osaavat tehdä, ja eli yksin ja tuntemattomana — hän, joka oli nukkunut Zanonin rinnalla. Samoin kuin Armida, niinkuin tämän luvun otsikkona oleva säe kertoo, itse oli hävittänyt taikalinnansa — niin Violallakaan ei ollut mitään jälellä siitä huvimajasta, jonka runous ja lempi ennen olivat pystyttäneet — ei niin paljon että olisi voinut sanoa: "se on ollut."

Ja lapsi kosti hyvällä isänsä puolesta: se kukoisti, se menestyi, se kasvoi vahvaksi elämän valossa. Mutta yhä sitä näytti suojelevan ja vaalivan joku toinen olento. Se nukkui horroksessa niin syvässä ja jäykistyneessä, ettei ukkonenkaan olisi voinut sitä häiritä, ja siinä unessa se usein ojensi käsivarsiaan ikäänkuin ilmaa syleilläkseen: usein sen huulilta kuului epäselviä lemmen ääniä — mutta ei Vlolalle. Ja aina sen poskilla oli taivaallisen ihana väri ja sen huulilla salaperäinen ilo. Kun se heräsi, eivät sen silmät ensiksi äitiin katsoneet — vaan totisina ja miettiväisinä ne harhailivat ympäri huonetta ja vasta lopulta pysähtyivät äidin kalpeisiin kasvoihin äänettömällä suruisella ja moittivalla ilmeellä.

Ei koskaan ennen ollut Viola tuntenut, kuinka voimakas oli rakkautensa Zanoniin, kuinka ajatus, tunne, sydän, sielu — kaikki oli runneltuna ja herpaistuna siinä jäisessä yksinäisyydessä, johon hän oli itsensä tuominnut. Hän ei kuullut melua ulkoa, hän ei ketään tuntenut näiden myrskyisten miljonien joukosta. Ja kuitenkin joka hetki tässä kaupungissa oli täynnä ääretöntä kiihtymystä. Ainoastaan kun Glyndon nääntyneenä, kuihtuneena ja aavemaisena joka päivä hiipi sisään tervehtimään, silloin tämä huolettoman Etelämaan kaunis tytär sai tietää, kuinka raskas ja tukahuttava oli se kalmanilma, joka häntä piiritti. Tiedottomuudessaan — konemaisessa elämässään — itseensä vaipuneena hän istui eikä mitään pelännyt villipetojen luolassakaan.

Äkkiä avautui huoneen ovi ja Glyndon astui sisään. Hänen käytöksensä oli tavallista kiihtyneempi.