"Sinäkö tulet, Clarence", sanoi Viola pehmeällä raukealla äänellä.
"Sinä tulet, ennenkuin odotinkaan sinua."
"Kuka voi laskea tunteja Parisissa?" vastasi Glyndon. "Eikö siinä kyllä, että nyt olen täällä? Sinun välinpitämättömyytesi näiden kauhujen keskellä pelottaa minua. Sinä sanot tyynesti 'hyvästi' ja yhtä tyynesti lausut minut 'tervetulleeksi', vaikka joka nurkassa lymyy vakoilija ja joka päivä on yhtä ainutta verinäytelmää."
"Suo anteeksi, mutta minun maailmani mahtuu näiden seinien sisäpuolelle. Tuskin voin uskoakaan mitä kaikkea minulle kerrot. Kaikki muu paitsi tämä (hän viittasi lapseen) tuntuu jo minusta niin elottomalta, että tuskin kuollut haudassaan vähemmän välittää ympärillään tapahtuvista rikoksista kuin minä."
Glyndon oli vähän aikaa vaiti ja katseli sekavin tuntein Violaa. Vielä tämä oli niin nuori, mutta jo oli hänet vallannut kaikista vaiheista surullisin — se, jolloin sydän tuntee itsensä vanhaksi.
"Oi Viola", sanoi hän viimein pidätetyllä intohimolla, "olisinko minä koskaan voinut uskoa sinua tuollaisena näkeväni ja tuollaisena tuntevani, silloin kun me kaksi ensimäisen kerran tapasimme toisemme Napolin ihanilla mailla? Ah, miksi silloin hylkäsit minun rakkauteni — tai miksei se ollut kyllin arvokas sinua varten? Ei, älä säikähdä — anna minun pitää kättäsi. Ei mikään tunne niin suloinen kuin tuo nuoruuden lempi voi minulle enää palata. Nyt minä tunnen sinua kohtaan samaa kuin veli nuorempaa turvatonta sisartaan kohtaan. Sinun seurassasi, vaikka oletkin murheellinen, tuntuu minusta kuin taas hengittäisin varhemman elämäni puhdasta ilmaa. Ainoastaan täällä ja meluisilla ja myrskyisillä paikoilla haamu ei minua ahdista. Minä unohdan kuolemankin, joka takanani väijyy ja varjona jälessäni hiipii. Mutta vielä voi meille koettaa parempia päiviä. Viola, minä alan viimeinkin hämärästi käsittää, kuinka on masennettava se haamu, joka on elämäni kironnut: sitä vastaan on käytävä rohkeasti silmästä silmään. Synnissä ja riehunnassa, niinkuin olen kertonut, se ei minua ahdista. Mutta nyt ymmärrän, mitä Mejnour pimeillä sanoillaan tarkotti, että 'minun piti haamua enimmän pelätä silloin kun ei sitä näkynyt. Tyyneen ja hyveellisen päättäväisyyden hetkinä se esiintyy — oih! taas minä sen näen — siinä, siinä — hyisine silmineen (hänen otsastaan tippui hiki), mutta se ei tule enää minun hyvää päätöstäni voittamaan. Minä katson sitä silmiin ja se vähitellen himmenee ja katoaa varjoon."
Hän vaikeni ja katseli niin ihmeen iloisesti aurinkoista taivasta, sitten hän raskaasti ja syvästi huokaisten jatkoi: "Viola, minä olen löytänyt pakokeinon. Me lähdemme pois tästä kaupungista. Jossakin muussa maassa me koetamme lohdutella toisiamme ja unohtaa menneisyyden."
"Ei", sanoi Viola tyynesti, "minulla ei ole mitään halua täältä liikahtaa, kunnes minua kannetaan viimeiseen lepoon. Minä näin hänestä unta viime yönä, Clarence — uneksin hänestä ensi kerran sen jälkeen kuin me erosimme, ja — älä pilkkaa minua — minusta näytti kuin hän olisi antanut anteeksi karkurille ja kutsunut minua 'vaimokseen'. Se uni pyhittää tämän huoneen. Ehkä se uni vielä uudistuu, ennenkuin kuolen."
"Älä puhu hänestä — siitä puolipirusta", huusi Glyndon, raivoisasti polkien jalkaa. "Kiitä taivasta, että kohtalo on sinut pelastanut hänen käsistään."
"Hiljaa!" sanoi Viola vakavasti. Ja samalla kuin hän oli jatkamaisillaan, sattuivat silmänsä lapseen. Se seisoi keskellä valovirtaa, jonka aurinko vuodatti huoneeseen, ja päivänsäteet näyttivät ympäröivän sitä valokehällä ja kruununa asettuvan sen loistaville kutreille. Sen pikkuisessa ruumiissa, joka oli niin hento ja kaunis — sen suurissa, vakavissa, tyyneissä silmissä oli jotakin, mikä pelotti ja samalla äidin ylpeyttä viehätti. Se katsoi Glyndoniin Violan puhuessa ja sen ilmeessä tuntui miltei olevan ylenkatsetta. Ainakin Viola sen tulkitsi siten, että se tahtoi puolustaa poissaolevaa voimakkaammin kuin äiti sanoillaan osasikaan. Glyndon katkaisi äänettömyyden.
"Sinä tahtoisit jäädä — mitä varten? Pettämään äidin velvollisuudet? Jos jotakin pahaa sinulle tapahtuu täällä, mitä lapsestasi tulee? Tuleeko se orpona kasvatettavaksi maassa, joka on häpäissyt kaiken uskonnon, maassa, josta inhimillinen säälikin on kadonnut. Ah, itke vaan ja paina sitä rintaasi vastaan! Mutta kyyneleet eivät voi sitä suojella ja pelastaa."