"Niin", sanoi muukalainen, "niin, me olemme ennenkin tavanneet toisemme."
"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin niitä menneistä muistoista."
"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."
"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?"
"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."
"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."
"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä vielä — on teissä tällä hetkellä — se sykkii sydämessänne — se sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"
Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja — selittäen niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle tarkoin tunnettuja.
Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä kumppaniinsa.
Ihastuttava herttuatar de G—— kiusottavasti huomautti vilkkaalle seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja mitä te ennustatte vallankumouksesta — varsinkin mitä meitä koskee?"