Eivätkä he enempää puhuneet, kunnes tulivat kotiin. Mutta kun nainen sitten katsoi ylös rumaan rakennukseen ja näki ikkunat siitä huoneesta, jonka kerran usko Glyndonin rakkauteen oli tehnyt paratiisiksi — silloin hänen luontoonsa taas välähti jotakin naisellista, vaikka hän oli niin musta ja villi. Hän painoi sitä käsivartta, jota vastaan hän kouristuksen tapaisesti oli nojautunut, ja huudahti: "Ei, ei, ei häntä! kiroo naista — anna naisen hukkua, mutta minä olen maannut Glyndonin rinnalla — ei häntä!"
"Olkoon, niinkuin tahdot", sanoi Nicot pirullisesti irvistäen, "mutta hän on kuitenkin ajaksi pantava vankeuteen. Hänelle ei tapahdu pahaa, sillä ei mitään syyttäjää ilmaannu. Mutta naista — naista sinä et varmaan päästä?"
Filliden synkkä silmänisku oli riittävänä vastauksena.
VI LUKU.
"Ja etukeulassa käskettiin onnettoman naisen pitää vahtia."
Ger. Lib. XV, 3.
Fillideltä ei puuttunut sitä ovelaa teeskentelytaitoa, joka hänen maalleen ja hänen sukupuolelleen kuuluvana on käynyt sananlaskuksi. Ei sanaakaan, ei katsettakaan, joka olisi Glyndonille ilmaissut, kuinka hirveällä tavalla rakkaus oli muuttunut vihaksi. Glyndon olikin niin syventynyt suunnitelmiinsa ja mietti niin paljon omaa kummallista kohtaloaan, ettei hän ollut varsin tarkka huomioita tekemään. Mutta iltapuolella Filliden käytös, joka oli tavallista lempeämpi ja alistuvampi, vaikutti rauhottavasti hänen mietteisiinsä, ja hän alkoi Filliden kanssa keskustella varmasta paon toivosta ja siitä tulevaisuudesta, joka heitä odotti onnellisemmissa maissa.
"Ja sinun kaunis ystäväsi", sanoi Fillide katsoen poispäin ja petollisesti hymyillen, "jonka piti tulla matkakumppaniksi. Sinä olet luopunut hänestä, sanoo Nicot, toisen hyväksi, josta Nicot pitää. Onko se totta?"
"Niinkö hän sinulle kertoi?" vastasi Glyndon vältellen. "Hyvä, miellyttääkö muutos sinua?"
"Kavaltaja!" mutisi Fillide, nousi äkkiä, lähestyi häntä ja siirsi silmiltä hänen pitkän tukkansa sekä painoi intohimoisesti huulensa hänen otsalleen.