Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

"Tämä olisi liian kaunis pää poikki hakattavaksi", sanoi hän naurahtaen ja näytti sitten alkavan puuhata lähtövalmistuksia.

Seuraavana aamuna noustessaan Glyndon ei nähnyt seuralaistaan, hän ei palannut, ennenkuin Glyndon lähti. Glyndonin oli välttämättä vielä käytävä C:n puheilla ennen lähtöänsä, järjestääkseen Nicotin osallisuutta pakoon ja muutenkin katsoakseen, ettei mikään epäluulo saattaisi vaaraan hänen suunnitelmansa. C. ei kuulunut Robespierren lähimpään seurapiiriin ja olikin salaa hänen vastustajansa, mutta hän oli aina osannut olla hyvissä väleissä kunkin puolueen kanssa, joka kohosi valtaan. Rahvaan pohjakerroksista lähteneenä hänellä kuitenkin oli tuollainen älykkyys ja hienous, jota tavataan Ranskan kaikissa kansanluokissa. Hän oli onnistunut rikastumaan — ei kukaan tiennyt kuinka paljon — nopean nousunsa kuluessa. Viimein hänestä oli tullut yksi Parisin rikkaimpia miehiä ja hänellä oli tähän aikaan loistava huoneusto käytettävänään. Hän oli yksi niitä, joita Robespierre useammista syistä suosi, ja hän oli usein pelastanut tuomittuja ja epäiltyjä, hankkimalla heille passeja väärillä nimillä ja neuvoen heille pakokeinot. Mutta C—— oli mies, joka näki vaivaa ainoastaan rikkaiden hyväksi. "Lahjomaton Maximilien", jolla todella oli tyrannin läpitunkeva huomiokyky, varmaan kyllä äkkäsi kaikki hänen vehkeensä ja näki, minkälainen ahneus hänellä oli hyväntekeväisyytensä vaipan alla. Mutta onkin huomattava, että Robespierre usein näytti suvaitsevan — jopa melkein yllyttävän — tuollaisia paheita miehissä, jotka hän myöhemmin aikoi kukistaa, ikäänkuin alentaakseen heidän arvoaan yleisön silmissä ja pannakseen niille vastakohdaksi oman ankaran ja tahrattoman rehellisyytensä ja puhtautensa. Ja epäilemättä hän usein salavihkaa julmasti hymyili arvokkaan kansalaisen C:n ylellisyydelle ja ahneudelle.

Tämän C:n luokse siis Glyndon kulki miettiväisenä. Totta oli, mitä hän Violalle oli sanonut, että hänen pelkonsa oli menettänyt voimansa, mitä enemmän hän oli vastustanut haamua. Viimeinkin oli tullut aika, jolloin hän nähdessään paheen ja rikoksen kaikessa alastomuudessaan ja niin laajalla alalla, oli huomannut, että paheessa ja rikoksessa on suurempi kauhu kuin haamun silmissä. Hänen syntyperäinen jaloutensa alkoi häneen palata. Katuja kulkiessaan hän mietiskeli, kuinka hän tulevaisuudessa tulisi katumaan ja parantamaan elämänsä. Hän ajatteli niinkin, että palkaksi Filliden rakkaudesta hän uhraisi kaikki sukunsa ja kasvatuksensa ennakkoluulot. Hän koettaisi parantaa ne erhetykset, joita hän oli tehnyt Fillideä kohtaan, sillä että hän kieltäen itsensä menisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka heidän sieluillaan oli niin vähän yhteistä. Hän oli kerran hylännyt avioliiton jalon ja hyvän Violan kanssa — nyt hän oli tässä elämän ristiriitojen keskellä oppinut tuntemaan, että oikea on aina oikea, ja ettei taivas ole tehnyt yhtä sukupuolta toisen uhriksi. Nuoruudenaikaiset kauneuden ja hyvyyden unelmat heräsivät hänelle taas, ja hänen sielunsa tumman ulapan yli väikkyi heräävän hyveen hymyily, niinkuin kuutamopolku yli vetten. Tuskin koskaan hänen sieluntilansa oli ollut niin ylevä ja epäitsekäs.

Sillä välin Jean Nicot myöskin mietti tulevaisuuden tuumia ja laski jo, miten hän parhaiten käyttäisi hyväkseen ystävänsä kultaa, ystävän, jonka hän aikoi pettää, ja hän lähti siihen taloon, jolla oli kunnia olla Robespierren asuntona. Hänellä ei ollut aikomustakaan noudattaa Filliden rukousta, että Glyndonin henki säästettäisiin. Hän ajatteli niinkuin Barrère: "ainoastaan kuolleet eivät enää palaa."

Kaikissa ihmisissä, jotka antautuvat johonkin tutkimukseen tai taiteeseen niin suurella ponnistuksella, että pääsevät jonkun verran eteviksi alallaan, heissä täytyy olla suunnattoman paljon suurempi voimavarasto kuin yhteisellä joukolla. Tavallisissa oloissa tämä voima keskittyy heidän työhönsä ja tekee heidät siten välinpitämättömiksi ihmisten muille pyrkimyksille. Mutta jos heitä estetään seuraamasta taipumuksiaan, jos voima ei pääse purkautumaan oikeata tietä, niin se kiihtyy ja nousee ja ottaa heidät kokonaan valtaansa. Ja silloin se joko tuhlautuu tuulentupien rakenteluun tai tulee vaaralliseksi ja hävittäväksi ainekseksi yhteiskunnassa ja saa aikaan epäjärjestystä ja mullistusta, jollei omatunto ja oikeat periaatteet sitä puhdista. Sentähden kaikissa viisaasti järjestetyissä valtioissa erityisellä huolella valmistetaan mahdollisuuksia kaikille taiteille ja kaikille tieteille. Sentähden älykkäät valtiomiehet antavat kunniapalkintoja tieteen ja taiteen edustajille, vaikka he itse kukaties eivät näe taulussa muuta kuin tuhrittua kangasta — eivät näe tieteellisessä problemissa muuta kuin ajatuksen voimistelun. Ei mikään valtio ole vaarallisemmassa asemassa kuin se, missä kyvykkäät eivät saa rauhassa kehittyä vaan joutuvat politikan alalla vehkeilemään tai etsimään itsekkäitä tarkotusperiä. Halveksittu nerokkuus on sotakannalla ihmisiä vastaan. Ja huomattava on, että Ranskan vanhan hallitustavan aikana näyttelijät olivat niin halveksittuja yleisön silmissä, ettei heille edes suotu kristillistä hautausta, ja siksi näyttelijöistä sitten tuli vallankumouksen raivokkaimpia ja kostonhimoisimpia vitsauksia. Collot d'Herbois, entinen 'huono ilveilijä' edusti koko näyttelijäluokan kärsimiä vääryyksiä.

Samoin Jean Nicotin kyvytkään eivät olleet saaneet tarpeeksi tunnustusta siinä taiteessa, jota hän harrasti. Jo varhaisessa nuoruudessaan hänen opettajansa, Davidin, valtiolliset taipumukset olivat erottaneet hänet maalaustaiteen vaikeammasta ja huolellisemmasta työnteosta. Hänen personalliset ruumiinvikansa olivat katkeroittaneet hänen mielensä ja hänen hyväntekijänsä jumalankieltämys oli kuolettanut hänen omantuntonsa. Uskonnon — ja varsinkin Ristin Uskonnon — suuri merkitys on siinä, että se kohottaa kärsivällisyyden ensin hyveeksi ja sitten toivoksi. Ottakaa pois oppi tulevaisesta elämästä, ja kuolemanjälkeisestä palkasta ja rangaistuksesta ja ottakaa pois isän hymyily maisten kärsimystemme ja koetustemme päältä — niin missä on kärsivällisyys silloin? Ja mitä on ihminen ilman kärsivällisyyttä — ja mitä on kansa? Ilman kärsivällisyyttä ei taide koskaan pääse korkealle, ilman kärsivällisyyttä ei vapaus koskaan tule täydelliseksi. Kovalla pyrkimyksellä ja hurjalla, hapuilevalla taistelulla koettaa Äly nostaa siipiään yli Köyhyyden ja kansa koettaa saavuttaa Vapauttaan. Ja voi, jos ne silloin ovat ilman tukea, ilman johtoa ja ilman kestävyyttä — voi kumpaakin!

Nicot oli poikana nulikka. Kaikissa rikoksentekijöissä olkoot he kuinka alhaisia, on aina muutamia inhimillisiä kieliä — hyveen jäännöksiä, ja oikea ihmisten arvostelija usein saa kovasydämisiltä ja vähäjärkisiltä kuulla moitetta siitä, että hän osottaa, kuinka huonoimmissakin ihmisissä löytyy kullan murusia ja kuinka parhaimmissaan, jotka tulevat Luonnon suuresta työpajasta, on jonkun verran turmeltunutta kuonaa. Mutta on poikkeuksia, vaikka harvoja yleisestä säännöstä. On sellaisia, joissa omatunto on tykkönään kuolleena ja joissa hyvä ja paha ovat samanarvoisia asioita, kumpikin keinoja itsekkäitä tarkotusperiä varten tällainen oli vanhan ateistin kasvatti, Nicot. Kateus ja viha täytti hänen koko olemuksensa, ja kun hän tunsi itsessään suurempia lahjoja kuin oli muilla ihmisillä, niin hän vaan sitä enemmän kirosi kaikkia niitä, joille oli suotu kauniimpi ruumiinmuoto ja onnellisempi kohtalo kuin hänelle. Hirviö hän oli, kun hän murhaajana tarttui hyväntekijänsä kurkkuun, mutta vallankumouksen aika ja hirmuhallitus — kaikkien pahojen himojen siemenpelto — oli hänen sydämensä syvään helvettiin tehnyt toisen vielä syvemmän. Hän ei kyennyt enää tointansa harjottamaan, sillä vaikka hän olisi voinutkin tauluillaan luoda itselleen nimen, niin vallankumous ei ole taiteilijoille sovelias aika, sillä ei kukaan, ei maan rikkain ja ylpein ylimyskään ole niin riippuvainen rauhasta ja järjestyksestä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista kuin runoilija tai taiteilija. Nyt hänen aina levoton ja hillitsemätön älynsä jäi työttömänä hautomaan sellaisia rikollisia kuvia, jotka sitä parhaiten viehättivät. Hän ei uskonut mitään tulevaisuutta olevan tätä elämää tuonnempana, ja kuinka tässä elämässä voimakkaat miehet hänen ympärillään suuret vallantavottajat, olivat menestyneet? Kaikki, mikä oli hyvää, puhdasta, epäitsekästä — joko kuninkaallisten tai tasavaltalaisten joukossa, pyyhkäistiin teurastuspaikalle ja murhamiehet yksin jäivät uhriensa loiston ja arvon perijöiksi. Jalommatkin köyhyydestä kärsivät kuin Nicot olisivat joutuneet epätoivoon. Ja Köyhälistö varmaan nousisi aavemaisina joukkoina Rikasten kurkkuja leikkaamaan ja sitten raatelemaan itseään jäsen jäseneltä, jollei Kärsivällisyys, köyhien hyvä enkeli, istuisi sen sivulla ja juhlallisesti viittaisi tulevaiseen elämään.

Kun Nicot nyt lähestyi diktaattorin palatsia, alkoi hän miettiä aivan toisenlaista suunnitelmaa kuin edellisenä päivänä: ei niin, että hän olisi horjunut päätöksessään kukistaa Glyndon ja antaa Violankin mennä samaa tietä hänen kumppaninaan ja apulaisenaan. Ei, siinä hän oli luja, sillä hän vihasi molempia — puhumattakaan vanhasta, unohtumattomasta kaunastaan Zanonia vastaan. Viola oli häntä halveksinut, Glyndon oli auttanut, ja kiitollisuuden ajatus oli hänelle yhtä sietämätön kuin loukkauksen muisto. Mutta miksi hän nyt pakenisi Ranskasta? Voisihan hän ottaa haltuunsa Glyndonin kullan; hän ei epäillytkään, että voisi hallita Fillideä, joka oli niin täynnä raivoa ja kateutta, ja että hän saisi tämän suostumuksen kaikkiin aikeisiinsa. Paperit, jotka hän oli ryöstänyt — Desmoulinsin kirjeenvaihto Glyndonin kanssa — samalla kuin ne ratkaisivat Glyndonin kohtalon voisivat olla mainioksi avuksi Robespierren edessä ja saattaa tyrannin unohtamaan Nicotin vanhat ystävyyssuhteet Hébertin kanssa ja saada hänetkin luetuksi Kauhunkuninkaan liittolaisten ja kätyrien joukkoon. Taas nousi Nicotin eteen toivo rikkauteen ja kunniakkaaseen ylennykseen. Tämä kirjeenvaihto, joka oli päättynyt vähää ennen Camille Desmoulinsin kuolemaa, oli kirjotettu sillä huolettomalla ja rohkealla varomattomuudella, mikä oli ominaista tälle Dantonin turmeltuneelle oppilaalle. Siinä puhuttiin avoimesti hankkeista Robespierreä vastaan, siinä mainittiin puoluelaisia, joiden kukistamiseksi tyranni paraikaa kokosi syitä ja verukkeita. Tämä olisi uusi kuolonase Päätappajan käsissä. Voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaa Maximilien Lahjomattomalle?

Näitä ajatuksia hautoen saapui hän viimein kansalaisen Dupleixin ovelle. Kynnyksen ulkopuolella seisoi hajallaan kahdeksan tai kymmenen tanakkaa jakobiinia, Robespierren vapaaehtoisesta turvajoukosta — pitkiä miehiä, hyvin asestettuja, ja ylpeitä vallastaan, joka heijastui valtiomahdista. Heidän joukossaan oli naisia, nuoria ja kauniita ja kirjavasti puettuja, jotka olivat kuulleet huhun, että Maximilienilla oli ollut maksanvaivoja, ja olivat tulleet säälivästi kyselemään hänen terveyttään, sillä Robespierre, niin kummalta kuin kuuluneekin, oli naisten lemmikki.

Tämä vartiojoukko ulottui oven ulkopuolelta portaita pitkin vastaanottohuoneen ovelle asti, sillä Robespierren huoneusto ei ollut niin tilava, että siinä olisi ollut odotushuoneita näin lukuisia ja monenlaisia kävijöitä varten. Nicot raivasi itselleen tien heidän keskeltään ja hänen korviensa ympäri sateli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ja imartelevia huudahduksia.