"Kas, mikä lurjus", sanoi vanha eukko, jonka kylkeä hänen terävät kyynäspäänsä pahasti pitelivät. "Mutta kuinka voisi odottaakaan kohteliaisuutta tuollaiselta variksenpelättimeltä?"
"Kansalainen, minä pyydän huomauttaa sinulle,[80] että sinä astut varpailleni. Pyydän anteeksi, mutta kun nyt katson jalkojasi, huomaankin, ettei huone ole tarpeeksi iso niille."
"Hoo, kansalainen Nicot", huusi muuan Jakobiini pudistaen kauhistuttavaa sauvaansa, "mikä sinut on tänne tuonut? Luuletko, että Hébertin rikokset jo ovat unohdetut? Pois, luonnon äpärälapsi! ja kiitä Korkeinta Olentoa, että Hän on tehnyt sinut niin kurjannäköiseksi, että sinulle täytyy antaa anteeksi."
"Siinä olisi kauniit kasvot tirkistämään ulos kansallisikkunasta",[81] sanoi nainen, jota maalari oli töytäissyt.
"Kansalaiset", sanoi Nicot kalpeana vihasta, mutta pidättäen itseään, niin että sanat tuskin pääsivät tulemaan kiristettyjen hampaitten välistä, "minulla on kunnia mainita, että pyrin Kansanedustajan luokse puhumaan asioista, jotka ovat erinomaisen tärkeitä sekä valtiolle että hänelle, ja", hän lisäsi hitaasti, vihaisesti murjottaen ympärilleen, "minä kutsun kaikki hyvät kansalaiset todistajiksi, kun Robespierrelle valitan, minkälaista kohtelua muutamat teistä ovat minulle osottaneet."
Miehen katseessa ja äänenpainossa oli niin paljon syvää ja keskitettyä ilkeyttä, että ilveilijät vetäytyivät taaksepäin. Ja kun he muistelivat vallankumouksellisen elämän äkkinäisiä keikauksia, niin monet äänekkäästi vakuuttivat likaiselle ja huonosti puetulle maalarille, ettei mikään ollut heille vieraampaa kuin loukata kansalaista, jonka koko ulkomuoto todisti hänen olevan kelpo sansculotin. Nicot kuunteli näitä puolustuksia äreästi vaieten. Käsivarret ristissä hän nojautui seinää vastaan ja odotti sisäänpääsyä.
Odottelijat puhuivat keskenään eri ryhmissä kaksin ja kolmin, ja yleisen supatuksen läpi kaikui portaita vartioitsevan pitkän jakobinin huoleton vihellys. Lähinnä Nicotia seisoi vanha nainen ja nuori neito, jotka totisina kuiskuttelivat toisilleen ja ateisti nauroi sisässään kuunnellessaan heidän keskusteluansa.
"Minä vakuutan sinulle, rakkaani", sanoi eukko salaperäisenä huojuttaen päätään, "että suuri Catherine Theot, jota nuo jumalattomat nyt vainoovat, on todella Jumalan sanansaattaja. Ei voi olla mitään epäilystä siitä, että valitut, joiden pääprofetoiksi Dom Gerle ja hyveellinen Robespierre ovat määrätyt, tulevat nauttimaan ikuista elämää täällä ja tekemään lopun kaikista vihollisistaan. Ei ole mitään epäilystä siitä — ei vähintäkään."
"Kuinka ihanaa", sanoi tyttö, "tuo rakas Robespierre! — Mutta hän ei näytä kovin pitkäikäiseltä."
"Sitä suurempi on ihme", sanoi vanha nainen. "Minä olen nyt jo 81 vuotta, mutta en tunne itseäni yhtään päivää vanhemmaksi senjälkeen kuin Catherine Theot lupasi, että minäkin saisin olla yksi valituista."