Ja äkkiä sai joukko hajaantua, kun julmannäköinen mies, takki leukaa myöden napitettuna, miekka sivullaan ja kannukset jalassa helisten, astui ylös portaita. Hänen poskensa olivat punaiset ja pulleat juomisesta, hänen silmänsä tylsät ja villit kuin petoeläimen. Syntyi täydellinen hiljaisuus ja kaikki tekivät kalpeina tietä leppymättömälle Henriotille. Tuskin oli tämä karkea ja raudankova tyrannin apulainen astua kaapaissut joukon läpi, kun taas tungoksessa hätäisesti ja pelokkaasti annettiin tietä, sillä sisään liukui äänettömänä kuin varjo eräs hymyilevä, siivonaamainen kansalainen, yksinkertaisesti mutta sirosti puettu, silmät nöyrästi maahan luotuina. Lempeämpiä, lauhkeampia kasvoja ei mikään paimenrunoilija olisi voinut kuvata itse Thyrsikselle — ja miksi kuitenkin väki henkeään pidättäen teki hänelle tilaa? Niinkuin kärppä kivenkoloon tämä laiha olento hiipi suurempien ja karkeampien ihmisten sekaan, jotka väistyivät syrjään hänen ohikulkiessaan. Silmäniskusta pitkä Jakobini oven luona jätti tien vapaaksi mitään kysymättä. Seuratkaamme häntä tyrannin luo.
VII LUKU.
"Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen ihmisen, kärsisi kuolonrangaistuksen."
P. Augustinus, Serapis-jumalasta I, 18, De Civitate Dei, 5.
Robespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen kalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle Catherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen kuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen appelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan vaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu vanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar) istui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia hedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että Robespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin ranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot, kutsui häntä "pojakseen", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja epäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä hänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen huulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon ja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät silloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.
Äkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi hänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn, ikäänkuin uutta elämää saaden.
"Rakas ystäväni", sanoi hän markiisittarelle, "suo anteeksi, minä en nyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole koskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani."
Vanha markiisitar nosti silmänsä taivaaseen ja huokasi: "Mikä enkeli!"
Robespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti hänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi tottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota vastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja syystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen ovelimpia kätyreitään — johon hän luotti enemmän kuin jakobinien klubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin. Guérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas, kaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän rakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän sydämistäänkin.
"No, kansalainen, mitä kuuluu Tallienista?"