"Niin", sanoi ääni heikosti ja ontosti, "sinä voit hänet pelastaa pyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha, haa!" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen nauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut valtansa takaisin.
"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi. Tätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien sukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut valtaansa? Tahdotko pelastaa hänet — niin kuole hänen puolestaan! Kukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät, kukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda päivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen valmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa sen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?"
"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä et voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen Adon-Ain siipien suhinan ilmassa."
Hän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa näkyi äkkiä loistava hopeinen valo.
Kun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli teurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin sen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa ulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat pysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki sen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä. Niinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento hengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin kuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan viereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu levittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut suremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia unelmia epätoivon pimeyteen.
"Sinä olet oikeassa", sanoi sointuisa ääni. "Rohkeutesi on antanut sinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti minut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität Kuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat salaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja alensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä sukukuntasi korkeimman perinnön — ikuisuuden, joka alkaa haudasta."
"Oi, Adon-Ai", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen ympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo näytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. "Oi, Adon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät salaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä hetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien iän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan majesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun läsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa mieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan avuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni, lapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!"
Ja Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden äänellä: "Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden aarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi — mitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä? Ajatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille, joita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa asuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä elät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa. Vankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana kuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana kuin sinä pelastamaan."
Zanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen varjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen läsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui varailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva niille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet vieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston ja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.