"Sitten tähtien kukkatarhaan
Lemmenhehkussa katsokaa!
Ota ystävän käsi kätees,
Kanna siniseen korkeuteen."

Uhland, An den Tod.

Hän seisoi korkealla parvekkeella, josta hiljainen kaupunki näkyi alhaalla. Vaikka ihmisten hurjimmat himot siellä työskentelivät taistelun ja tuomion verkossa, niin kaikki, mikä katseelle näkyi, oli tyyntä ja hiljaista kesäisen kuutamon valossa. Hänen sielunsa oli erotettu ihmisestä ja ihmisen ahtaasta piiristä ja ainoastaan luomakunnan kirkkaammat kauneudet näkyivät tietäjäkatseelle. Siinä hän seisoi yksin ja aatteissaan jättämässä viimeisen hyvästinsä ihmeelliselle elämälle, jota hän oli kokenut.

Avaruuksien tanterilla hän näki niitä henkijoukkoja, joiden lauluun ja iloon hän niin usein oli ottanut osaa. Siellä joukko joukon jälkeen kierteli tähtöisessä hiljaisuudessa ja niiden monenlaiset haamut, jotka elivät puhtaasta valosta ja jumalallisesta kasteesta, säteilivät sanomatonta kauneutta. Hänen haltioissaan ollessa koko maailma levisi näkyväisenä hänen eteensä, kaukana vihreissä laaksoissa hän näki keijukaisten tanssivan vuorten solissa, hän näki ne henget, jotka hengittävät tulivuorten kirpeätä ilmaa, ja ne, jotka päivänvalolta piileksivät joka lehden alla lukemattomissa metsissä. Mittaamattomien merten jokaisessa vedenpisarassa hän näki oman erityisen vilisevän maailman. Kaukana avaruuden sinessä hän näki uuden maailman toisensa jälkeen saavan muodon, ja planettojen lennähtävän erilleen keskustulesta kulkemaan tuhatvuotista kulkuaan. Sillä kaikkialla luomistossa on Luojan elonhenkäys ja joka paikassa se synnyttää elämää. Ja kaukaisuudessa yksinäinen tietäjä näki yksinäisen veljensä, Maagikon. Tuolla istui Rooman raunioiden keskellä pienessä majassaan mystikko Mejnour työskennellen numeroineen ja kabbalan salaisuuksineen. Hän eli edelleen niinkauan kuin maailmakin, välittämättä siitä, synnyttikö tietonsa onnea vai onnettomuutta, koneellisena välikappaleena viisaamman ja rakastavamman Tahdon käsissä, joka jokaista lähdettä ohjaa tutkimattomiin tarkotuksiinsa. Edelleen hän elää — aina hän elää — niinkuin tiede, joka yksin tietoa etsii eikä pysähdy tutkimaan, kuinka tieto onnea edistäisi, ei pysähdy katselemaan, kuinka inhimillinen kehitys, joka sivistyksen kautta syöksee eteenpäin, kulussaan musertaa kaikki ne, jotka eivät voi sen pyörien mukana pysyä. Aina tiede elää ja kabbalansa ja laskujensa avulla verettömillä liikkeillään muuttelee asuttavan maailman ulkopintaa.

Ja loistava uneksija lausui: "Hyvästi elämä! Suloinen, sinä elämä, olet minulle ollut. Kuinka mittaamattomat ovat ilosi olleet, kuinka intohimoisesti sieluni on rientänyt ylöspäin korkeuksiin! Sille, joka aina nuoruutensa uudistaa Luonnon kirkkaasta lähteestä, kuinka ääretön onni hänelle on pelkkä olemassa oleminen. Hyvästi, te taivaan soihdut, ja te miljoonat kansat, ilman asukkaat. Ei hyönteistäkään oksallaan, ei kasviakaan vuoristossa, ei hiedanjyvääkään rantasella, ei siementäkään tuulen erämaahan kulettamaa, joka ei lisäisi sitä viisautta, mikä kaikessa etsii elämän ikiaatetta, Kauneutta, Iloa ja Kuolemattomuutta. Muille on yksi maa, yksi kaupunki, yksi perhe ollut kotina, minun kotini on ollut kaikkialla, minne älyni on voinut tunkeutua tai missä henkeni on voinut ilmaa hengittää."

Hän pysähtyi ja kautta tuntemattoman välimatkan hänen sydämensä ja silmänsä tunkivat kurjaan vankiluolaan ja sattuivat lapseen. Hän näki sen uinuvan kalpean äitinsä sylissä ja hänen sielunsa puhui nukkuvan sielulle. "Anna minulle anteeksi, jos haluni oli syntinen, minä uneksin, että olisin saanut kasvattaa ja elättää sinua jumalallisimpia tarkotuksia varten, joita näyilläni saatoin edes aavistaa. Olisin tahtonut aika ajoin puhdistaa henkisen luontosi kaikesta synnistä, niinkuin kuolevainen osasi tuli vahvistetuksi tautia vastaan. Olisin tahtonut johtaa sinua taivaasta taivaaseen pyhiin häiriötiloihin, joissa elävät korkeuden olennot. Olisin tahtonut ylevistä tunteistasi muodostaa puhtaan ja elävän sillan äitisi ja itseni välille. Se uni oli ainoastaan uni — ei muuta! Kun nyt itseni edessä näen haudan, tunnen viimeinkin, että haudan porttien kautta käy totinen vihkimys pyhyyteen ja viisauteen. Näiden porttien takana minä odotan teitä molempia, rakkaat pyhiinvaeltajat."

Laskuistaan ja kabbalastaan, majastaan Rooman raunioissa, hypähti Mejnour, katsoi ylös ja tunsi hengessään, että kaukaisen ystävänsä henki häntä puhutteli.

"Hyvästi sinulle ainiaaksi tämän maan päällä! Viimeinen kumppanisi väistyy viereltäsi. Sinun vanhuutesi elää heidän nuoruutensa ohi ja Viimeinen Päivä on vielä löytävä sinut hautojamme katselemasta. Minä menen vapaaehtoisesti pimeyden maahan, mutta uudet auringot ja aurinkokunnat syntyvät ympärillämme haudoista. Minä menen sinne, missä niiden sielut, joiden puolesta mullasta irrottauduin, tulevat olemaan kumppaneinani ikuisessa nuoruudessa. Viimeinkin tunnen nyt todellisen koetuksen ja todellisen voiton. Mejnour, heitä pois elämännesteesi, pane pois vuosien taakka! Minne tahansa sielusi vaeltaneekin, on kaikkien olioitten Ikuinen Sielu siitä pitävä huolta!"

XV LUKU.

"He eivät tahtoneet enää hukata yhtäkään hetkeä niin kalliista yöstä."