Lacretelle, tom. XII.
Oli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas, vallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa tultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä, joiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä voimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja François Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava kolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista, ja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat ilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä kolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.
Dumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen alkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään oli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän näytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas oli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen. Huolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno käytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta Robespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas, poliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut nykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja Fouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa renkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän ivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka oli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja ilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan ja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja epäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.
Dumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien luetteloa.
"Se on pitkä luettelo", sanoi presidentti, "kahdeksankymmentä juttua yhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko joukko on yhdessä suoritettava."
"Mitä siitä!" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, "meidän täytyy kuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön kanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut syytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä lyhyempi työ."
"Aivan niin", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin tavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat kannuksineen pöydällä, "pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä menemään."
"Kansalainen Henriot", sanoi Dumas totisena, "salli minun pyytää sinua valitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan sinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi määrätä Ranskan kohtalon."
"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs! Hiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole 'elämänvettä' pienessä kaapissa?"
Dumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti olkapäitään ja vastasi: