"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin, että varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!"
"Turhia puheita, sinun virkasi on puhua, minun virkani on tapella ja juoda."
"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet ovat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän vankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja valmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle."
"Ymmärrän", sanoi Henriot, iskien miekkansa pöytään niin kovasti, että Dumas kolauksesta vavahti, "musta Henriot ei ole mikään 'pehmeämielinen'."
"Ota itsestäsi vaarin sitten kansalainen — ota itsestäsi vaarin! Ja kuule!" lisäsi hän ankaran ja synkän näköisenä, "jos tahdot pitää pääsi paikallaan, niin kavahda elämänvettä".
"Pääni! — tuhannen tulimmaista! Uhkailetko sinä Parisin armeijan kenraalia?"
Dumas oli niinkuin Robespierre vaativainen, ärtyisä ja kiivas mies. Hän oli juuri tiuskaisemallaan vastaan, kun ovelampi Tinville laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kääntyen kenraalin puoleen sanoi: "Rakas Henriot, sinun urhokas tasavaltaisuutesi saattaa sinut liian helposti loukkaantumaan, mutta sinun pitää oppia kärsimään moitetta Tasavallan Lain edustajalta. Vakavasti puhuen, rakkaani, sinun täytyy olla raitis kolme neljä päivää tästä eteenpäin. Kun ratkaisu on ohi, niin me molemmat juomme yhdessä muutaman pullon. Kuule, Dumas, älä ole niin ankara vaan purista ystäväisemme kättä. Ei mitään riitaa meidän kesken!"
Dumas epäröi, mutta ojensi kätensä, johon roisto tarttui. Viehkeät kyyneleet seurasivat Henriotin vihan purkausta, hän puoleksi nyyhkytti puoleksi änkytti, että kyllä olisi siivosti ja pysyisi raittiina.
"Hyvä, me luotamme sinuun, kenraali", sanoi Dumas, "ja nyt, koska me kaikki tarvitsemme voimia huomiseksi, niin mene kotiin ja nuku hyvin!"
"Olkoon, minä annan sinulle anteeksi, Dumas, minä annan anteeksi. Minä en ole pitkävihainen, minä, — mutta kuitenkin, jos joku minua uhkaa, jos joku minua loukkaa" — ja niinkuin juopuneen mielialat nopeasti vaihtelevat, säkenöivät hänen silmänsä taas tulta petollisten kyyneltensä välistä. Töin tuskin Fouquier viimein onnistui raivostunutta lauhduttamaan ja viemään hänet ulos huoneesta. Mutta vielä hän raskaasti kolistellessaan alas rappusia äyhkäsi ja murisi, niinkuin villipeto, jolta saalis on kynsistä päässyt. Ratsupalvelija kuletteli Henriotin hevosta edestakaisin kadulla, ja kun kenraali portilla odotti hänen saapumistaan, puhutteli häntä eräs tuntematon mies, joka seisoi seinän vieressä: