"Kenraali Henriot, minä olen halunnut puhua sinun kanssasi. Lähinnä
Robespierreä sinä olet tai sinun pitäisi olla mahtavin mies Ranskassa."
"Hm! — niin, minun pitäisi olla. Mitä siitä sitten? Jokainen ei saa mitä hän ansaitsee."
"Hiljempaa!" sanoi muukalainen, "sinun palkkasi ei ole asemasi ja tarpeittesi mukainen."
"Se on totta."
"Vallankumouksessakin ihmisen täytyy pitää toimeentulostaan huolta."
"Hitto vieköön, puhu suusi puhtaaksi, kansalainen."
"Minulla on muassani tuhannen kultatukaattia — ne ovat sinun, jos suot minulle pienen palveluksen."
"Kansalainen, minä suostun", sanoi Henriot viitaten kädellään koppavasti. "Pitääkö nipistää pois joku konna, joka on sinua loukannut?"
"Ei, ei muuta kuin tämä: kirjota nämä sanat presidentti Dumasille: 'Laske kirjeentuoja puheillesi, ja jos sinä voit suostua siihen pyyntöön, jonka hän sinulle tekee, niin siitä on arvaamattomasti kiitollinen François Henriot'." Puhuessaan oli mies pannut kynän ja kirjoitustaulun soturin vapiseviin käsiin.
"Ja missä on raha?"