Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen "hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille — välikerros taiteilijoille — pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet päivätyöläisille tai ilotytöille.
Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan, ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä, hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä. "Vettä", hän heikosti ähki — "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!" Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä. — "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä, "joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen tulijaan.
"Mitä oireita on teidän taudillanne?"
"Tulta — tulta — tulta, sydämessä, sisuksissa — minä palan."
"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?"
"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin nämä tuskat alkoivat."
Muukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.
"Kuka teille tämän hankki?"
"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä. Minä olen rikas! Voitteko parantaa minut?"
"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä."