Tyynenä kuin itse epätoivo seisoo ankara St. Just, Couthon ryömii ähkien pöydän alle, nyt laukaus, räjähdys! Robespierre olisi tahtonut itse päättää päivänsä. Vapiseva käsi on pettänyt eikä hän ole kuollutkaan. Hôtel de Villen kello lyö kolme. Rikottujen ovien läpi, pimeitten käytävien läpi kuolinsaliin syöksee ihmisjoukko. Raadeltuna, kalmankalpeana, verisenä, sanattomana, mutta vielä tajuisena istuu päätappaja vielä pystyssä tuolissaan. Hänen ympärilleen he keräytyvät, he uhkaavat, he kiroovat häntä, heidän kasvonsa hehkuvat soihtujen valossa. Hän on oikea musta velho eikä tähtöinen maagikko! Ja hänen viimeisiä hetkiään näkemään kokoontuvat ne pahat henget, jotka hän on kutsunut esiin. He vetävät hänet esiin. Aukaise porttisi, säälimätön vankila! Ei sanaakaan enää tässä maailmassa lausunut Maximilien Robespierre. Lähetä esiin tuhansia ja satoja tuhansia, vapautunut Pariisi. Vallankumoustorille vyöryvät hirmuhallituksen rattaat — St. Just, Dumas, Couthon, kumppanit seuraavat häntä, hautaan asti. Nainen, jolta lapset on viety, hiukset hajallaan päässään, juoksee hänen sivullaan: "Sinun kuolemasi saattaa minut ilosta juopuneeksi." Robespierre avaa veristyneet silmänsä. "Mene tuonelaan vaimojen ja äitien kirousten seuraamana."

* * * * *

Päivänvalo täyttää vankilan. Sopesta soppeen kierii uutinen, ihmisiä tunkeutuu sisään, iloiset vangit sekaantuvat vartijoitten joukkoon, jotka pelosta myöskin tahtovat näyttää iloisilta, he tunkeutuvat julman talon kaikkiin nurkkiin ja kammioihin. He syöksyvät koppiin, joka on ollut unohdettuna edellisestä aamusta asti. He löytävät sieltä nuoren naisen, joka istuu kurjan vuoteensa ääressä. Hänen kätensä ovat ristissä, hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet, hänen silmänsä ovat auki ja hänen huulillaan on autuas hymyily. Ilonsa riemastuksessakin vetäytyvät tulijat taaksepäin säpsähtäen. Milloinkaan eivät ole nähneet niin kaunista näkyä ja lähemmäksi hiipiessään äänettömin askelin he näkevät, että huulet eivät hengitä, että uni on marmorin unta, että kauneus on jo kuoleman kauneutta. He keräytyvät hiljaisina ympärille, ja kas, hänen jaloissaan on pieni lapsi, joka heidän äänestään heräten katselee heitä vakavasti ja leikkii ruusuisine sormineen kuolleen äitinsä hameenliepeillä. Orpo täällä vankikammiossa.

"Lapsi raukka", sanoo eräs nainen, joka itse on äiti, "eilen sinun isäsi kuuluu kaatuneen, ja nyt äitikin! Yksinäinen maailmassa, mikä mahtaakaan kohtalosi olla?"

Lapsi hymyili pelottomasti joukolle naisen näin puhuessa. Ja vanha pappi, joka seisoi heidän keskellään, sanoi lempeästi: "Nainen, katso, orpo hymyilee. Isättömät ovat Jumalan huomassa."

Viiteselitykset:

[1] "Gymnosofoi" — "alastomat viisaat" — näin kutsuivat kreikkalaiset intialaisia asketeja eli "joogeja", joista huhu jo varhain levisi länsimaihin asti. Suom.

[2] Highgate on huvilaseutu Lontoon läheisyydessä. Suom.

[3] Mania, "raivo, hulluus" käytettiin Kreikassa puhuttaessa sekä viinin että rakkauden, jopa uskonnollisen innon herättämästä haltiossaolosta. Sekä alhainen että ylempi "mania" johtuu näkymättömän maailman vaikutuksesta ihmisluonnon kätkettyihin olemuspuoliin, — sen huomasivat jo kreikkalaiset. Suom.

[4] Kreikkalaiset kutsuivat Kostottaria kaunistellen Eumeniideiksi s.o. "hyvä-aikeisiksi." Suom.