"Huomenna, presidentti, putoo kirves sinun kaulaasi."

Eteenpäin täyteen ahdettujen myrskyisten katujen halki kulkee kuolonsaattue. Haa, urhokas kansa, viimeinkin sinä olet herännyt. He eivät saa kuolla — alas kuolema valtaistuimeltaan! Robespierre on kukistunut, he syöksyvät pelastamaan.

Kamalan näköisenä vankilarattailla Zanonin vieressä viittoili ja raivosi se mies, jonka hän profetallisissa unissaan oli nähnyt kumppaninaan kuolemanpaikalla. "Pelastakaa — pelastakaa!" ulvoi ateisti Nicot. "Oi urhokas kansa, meidän täytyy pelastua!" Ja ihmisjoukosta tunkeutui esiin nainen, jonka musta tukka valtoimenaan liehui ja jonka silmät tulta iskivät. "Clarence!" hän huusi italiankielellä, "murhaaja, mitä sinä olet tehnyt minun Clarencelleni?" Hänen silmänsä kulkivat yli vankien kasvojen, hän ei löytänyt etsimäänsä. "Kiitos taivaan, kiitos taivaan! Minä en ole sinua saattanut kuolemaan."

Lähemmälle ja lähemmälle tunkeutui kansa — vielä hetkinen, niin mestaaja olisi jäänyt ilman työtä. Oi Zanoni, miksi yhä on sinun otsallasi tyyni kohtaloon alistuminen, etkö sinä tunne toivoa? Mars, mars! pitkin katuja astuvat aseelliset miehet; uskollisena käskyille johtaa heitä musta Henriot. Mars, mars! halki raukkamaisesti hajautuvan ihmisjoukon. Tuossa he epäjärjestyksessä pakenevat, tuossa he työnnetään lokaan, nuo huutavat pelastajat! Ja heidän keskellään vartijoitten miekkojen satuttamana makaa italialainen nainen, pitkät hiuksensa verellä tahrattuina, ja vielä hänen vääntyilevillä huulillaan on iloinen kuiskaus: "Clarence, minä en ole sinua tappanut!"

Eteenpäin Barrière du Trônelle. Se häämöttää mustana edessä, mahtava tappolaitos. Toinen toisensa jälkeen säilän alle — taas yksi ja taas toinen ja kolmas! Armoa! Oi laupias! Onko silta auringon ja varjojen maan välillä niin lyhyt? — lyhyt kuin huokaus? Nyt, nyt hänen hetkensä on tullut. "Älä kuole vielä, älä jätä minua jälkeesi! Kuule minua, kuule!" huusi horroksessa oleva nainen. "Mitä, vieläkö sinä hymyilet?" Ne hymyilivät, nuo kalpeat huulet ja niiden hymyillessä oli murhapaikka, mestaaja ja kuolonkauhu hävinnyt. Siinä hymyilyssä tuntui koko avaruuden yli leviävän ikuinen päivänpaiste. Ylös maasta hän kohosi, liiteli Violan yläpuolelle, aineettomana — ilon ja valon haamuna! Ja takana taivas aukenee, syvyys syvyyden jälkeen, ja ihanaiset joukot näkyvät, toiset toistensa takana kaukaisuudessa, ja "tervetullut!" kaikuu lukemattomissa äänissä. Taivasten asukkaat riemuitsevat: — "terve! sinä uhrauksella puhdistunut ja haudan kautta kuolemattomaksi tullut! — tämä ei ole kuolemista." Ja loistavana loistavien joukossa haamu ojensi kätensä ja kuiskasi uneksijalle: "Ikuinen kumppani, tämä ei ole kuolemista!"

* * * * *

"Hoi, miksikä meille annetaan merkkejä talojen katoilta? Miksikä ihmiset kokoontuvat kaduille? Miksi kirkonkellot kajahtavat? Kuulkaa pyssynpauketta, aseelliset iskevät yhteen! Kumppanit, onko meillä vangituilla viimeinkin toivoa?"

Näin lausuvat vangit toinen toiselleen. Päivä laskee, ilta lähenee, vielä he painavat valkoisia kasvojaan ristikkoja vastaan ja yhä ikkunista ja talojen katoilta he näkevät ystävien hymyilevän — näkevät merkkejä heilutettavan. "Hurraa! Robespierre on kaatunut! Hirmuhallitus on kukistunut! Jumala on antanut meidän jäädä elämään."

Luo silmäsi saliin, missä tyranni ja hänen seuralaisensa kuuntelevat melua ulkopuolelta! Niinkuin Dumas oli ennustanut, Henriot verestä ja viinasta juopuneena hoipertelee sisään ja iskee verisen miekkansa lattiaan, "Kaikki on mennyttä!"

"Kurja! sinun raukkamaisuutesi on meidät tuhonnut!" riehui Coffinhal ja paiskasi pelkurin ulos akkunasta.