"Kansalainen, hetki on tullut."
"Hiljaa — hän nukkuu! Silmänräpäys! Nyt se on tehty, taivaan kiitos, hän nukkuu vielä!" Zanoni ei tahtonut häntä suudella, jottei hän heräisi, mutta hiljaa hän pani hänen kaulaansa sen amuletin, joka tulisi Violalle vastedes kertomaan hyvästijätöstä — ja uudesta yhtymisestä. Jo hän on kynnyksellä — vielä kerran hän katsoo taakseen. Ovi sulkeutuu. Hän on ainaiseksi mennyt.
Viola heräsi viimeinkin ja katseli ympärilleen. "Zanoni, päivä on koittanut." Ei mitään vastausta paitsi lapsen hiljainen valitus. Armias taivas! Oliko kaikki sitten ollut unta? Hän työnsi syrjään pitkät hiuksensa, jotka peittivät näön — hän tunsi rinnallaan amuletin — se ei siis ollutkaan unta! "Oi, Jumalani, hän on mennyt!" Hän hypähti ovelle — hän huusi äänekkäästi. Vartija tuli. "Mieheni, lapseni isä?"
"Hän on mennyt sinun edelläsi, vaimo."
"Minne? Puhu, puhu!"
"Guillotiinille!" ja musta ovi sulkeutui jälleen.
Viola makasi tajuttomana. Salamanvälähdyksenä oli Zanonin sanat, hänen murheellisuutensa, hänen salaperäisen lahjansa todellinen merkitys ja hänen uhrauksensa suuruus, kaikki silmänräpäyksessä oli selvinnyt hänelle — ja sitten pimeys peitti hänet kuin myrskypilvi, mutta siinä pimeydessä oli valoakin. Ja hänen istuessaan siinä mykkänä, jäykkänä, äänettömänä, kuin kiveksi jähmettyneenä, liukui yli sielun syvyyksien näky, niinkuin tuulahdus: julma tuomioistuin, tuomari, valamiehistö, syyttäjä, ja keskellä syytettyjä tuo yksi peloton loistava olento..
"Sinä tunnet, mitkä vaarat valtiota uhkaavat — tunnusta!"
"Minä tunnen ja pidän lupaukseni. Tuomari, minä ilmotan sinun tuomiosi. Minä tiedän, että se anarkia, jota sinä kutsut valtioksi, sammuu tämän auringon laskiessa. Kuuntele, kuinka ulkona melutaan, kuuntele, kuinka siellä huudetaan! Antakaa tietä, te kuolleet, antakaa paikka helvetissä Robespierrelle ja hänen joukolleen!"
Oikeussaliin hyökätään sisään — tulee nopeita, kalpeita sanantuojia, on hämmennystä ja pelkoa ja hätää! "Pois kavaltaja, ja huomenna nainen, jonka tahdoit pelastaa, tulee kuolemaan."