Ja ottaen lapsen käsivarsilleen ja istuutuen vähän matkan päähän hän tuuditti sitä edestakaisin ja pakisi sille ja suuteli sitä joka sanan välillä. Viola nauroi ja itki vuoroin, ja vähä väliä hän olkansa ylitse loi leikkisän, iloisen katseen isään, jolle sammuvat tähdet suruisesti ilmottivat viimeisen hyvästin. Kuinka kauniilta näyttikään Viola siinä istuessaan, tulevaisuudestaan tietämättä. Vielä hän oli itsekin puoleksi lapsi ja hänen nauruunsa vastasi lapsi heleällä naurullaan — kaksi sievää leikkijää haudan partaalla! Kun Viola kumartui alas, lankesi hänen hartioilleen tuuhea tukka, niinkuin keltainen pilvi, se peitti hänen pikku aarteensa valoverholla, ja lapsi pikku kätösillään siirsi sen syrjään tuon tuostakin hymyilläkseen kultakiharoitten välistä ja kätki taas niihin kasvonsa ja pilkisti niiden välistä hymyillen. Olisi ollut julmaa tuota iloa laimentaa, ja vielä julmempaa ottaa siihen osaa.
"Viola", sanoi Zanoni viimein, "muistatko, että kerran meidän istuessamme kuutamoisen lahden rannalla hääsaarellamme sinä kerran pyysit minulta tätä amulettia — joka on kauan sitten maailmasta hävinneen taikauskon jäännöstä. Se on viimeinen muisto minun synnyinmaastani, ja äitini kuolinvuoteellaan sitoi sen kaulani ympärille. Minä sanoin sinulle silloin, että antaisin sen sinulle sinä päivänä, kun meidän olemuksemme lait ovat samat."
"Minä muistan sen hyvin."
"Huomenna sinä saat sen."
"Ah, sitä ihanaa huomispäivää!" Ja hiljaa hän laski alas lapsensa, sillä se nukkui nyt, ja heittäytyi puolisonsa syliin ja viittasi päivänkoittoa, joka alkoi nousta harmaalle taivaanrannalle.
Ja päivä nousi ja loi säteensä noiden kauhun seinien sisälle kolmeen ihmisolentoon, joissa oli yhtyneinä kaikki hellimmät inhimilliset siteet. Heissä oli ihmissielun salaperäisimmät voimat edustettuina: nukkuva viattomuus, luottavainen rakkaus, joka tyytyy paljaaseen kosketukseen tai henkäykseen eikä voi surua aavistaa, väsynyt tiede, joka kuljettuaan kaikkien luomakunnan salaisuuksien läpi viimein tulee kuoleman luo lopullista ratkaisua varten ja yhä riippuu kiinni rakkauden sylissä, kynnystä lähestyessään.
Näin oli vankilan sisällä, mutta ulkona seisoivat komeat palatsit ja temppelit, ulkona Hirmu ja Kosto rakensivat mustia suunnitelmiaan ja vasta-suunnitelmiaan — edes ja takaisin, vaihtelevien himojen aallokossa, keikkui ihmisten ja kansakuntien kohtalo. Ja yhtä puolueettomasti katseli päiväntähti sekä kirkontornia että guillotiinia. Jo alkavat linnut viserrellä puutarhassa. Kalat melskahtavat Seinen vilpoisissa vesissä. Jumalallisen luonnon rauha ja iloisuus ja inhimillisen elämän melske ja epäsointu heräävät taas unestaan. Kauppias avaa ikkunaluukut, kukkaismyyjät astelevat iloisina torille, tavallinen touhu ja vilinä alkaa jälleen. Taas jatkuvat ne jokapäiväiset askareet, jotka vallankumous kuninkaita ja keisareita kukistaessaan kuitenkin jättää köyhille Kainin-perintönä. Salaliittolaiset, jotka eivät ole tänä yönä nukkuneet, kuulevat kellonlyönnin, ja kuiskaavat sydämelIeen: "hetki lähenee." Kansalliskokouksen oven ulkopuolelle kokoontuu kiihkeästi odottava joukko, tänä päivänä ratkaistaan Ranskan kohtalo. Vaan tuomioistuimen pihalla on tavallista hälinää. Langetkoon arpa kuinka tahansa, tulkoon voittajaksi kuka tahansa, tänä päivänä putoo kahdeksankymmentä päätä.
* * * * *
Ja Viola nukkui niin suloisesti. Uupuneena iloon, turvallisena kun sai olla takaisintulleen puolisonsa silmien läheisyydessä, oli hän nauranut ja itkenyt itsensä nukuksiin, ja vielä tässä unessa näytti säilyvän onnellinen tietoisuus siitä, että rakastettu oli läsnä, kadonnut oli löydetty. Hän hymyili ja soperteli itsekseen unessaan ja mainitsi usein Zanonin nimen, ojensi käsiään ja huokasi, jollei hän niillä tavannut puolisoaan. Zanoni katseli häntä syrjässä seisoen — millä tunteilla, olisi turha kuvailla. Viola ei tulisi herätessään enää puolisoaan näkemään — hän ei voinut aavistaa, kuinka kalliisti pelastuksensa oli maksettu. Se aamu, jota hän niin oli ikävöinyt, oli nyt tullut. Kuinka tulisi hän sen iltaa tervehtimään? Violan silmät olivat ummistuneet niihin kultaisiin toiveihin, joilla nuoruus ja kauneus tulevaisuutta katselevat. Yhä vielä nämä toiveet antoivat sateenkaari-loistoansa hänen unelmiinsa. Hän saa herätä elämään. Huomenna on hirmuhallitus loppunut — vankilan ovet avautuvat — Viola astuu ulos lapsensa kanssa iloiseen suvimaailmaan. Ja hän, Zanoni — hän kääntyi ja katsahti lapseen, se oli hereillään ja sen kirkas, vakava, miettivä katse seurasi isää lujana ja juhlallisena. Hän kumartui sen yli ja suuteli sen huulia.
"Ei milloinkaan enää", hän mutisi, "oi rakkauden ja murheen perillinen — et milloinkaan enää sinä näe minua näyissäsi — ei milloinkaan enää nämä silmät saa nauttia taivaallisten olentojen seuraa — ei milloinkaan enää minun sieluni voi sinun päänalaiseltasi karkottaa huolia ja sairauksia. Ei tule kohtalosi sellaiseksi, miksi minä itserakkaana sen olisin tahtonut luoda. Sinunkin niinkuin kaikkien veljiesi osalle tulee kärsimys, taistelu, hairahdus. Mutta lempeät olkoot inhimilliset kiusauksesi, ja olkoon henkesi vahva rakastamaan ja uskomaan. Ja näin, kun sinua katselen, näin minun luontoni henkiköön sinuun viimeisen ja tulisimman tunteensa: menköön minusta sinuun rakkaus äitiisi ja kuulkoon hän sinun kauttasi minun henkeni itseään lohduttavan. Kuule! he tulevat, hyvästi, minä odotan teitä molempia haudan takana!" Ovi avautui hitaasti, vartija näyttäytyi, ja oven kautta samalla hiipi sisään päivänsäde — se sattui onnellisen nukkujan vaaleihin ja ruusuisiin kasvoihin — se leikki kuin hymyily lapsen huulilla, ja lapsi yhä vaitiollen totisilla silmillään seurasi isänsä liikkeitä. Sillä hetkellä Viola unessaan sopersi: "Päivä on tullut, ovet avataan! Anna minulle kätesi, me lähdemme pois. Merelle, merelle! Kuinka päivänvalo leikkii aalloilla! Kotiin rakkahin, kotiin takaisin!"