Viola säpsähti — mikä ääni? värisevä niinkuin hänen omansa. Hän hypähti jalkeilleen — Zanoni oli täällä — hän oli täällä — katoomattoman nuoruutensa ja yli-inhimillisen kauneutensa loistossa — täällä, kauhun huoneessa ja kuolonkamppailun hetkellä, täällä edustamassa sitä rakkautta, joka voi löytää tiensä läpi Varjojen Laakson ja voi liukua, vahingoittumatta, taivaasta tulleena vaeltajana, helvetin hirmuisimpain syvänteidenkin kautta.
Kuului huuto, sellainen riemun ja autuuden huuto, joka tuskin ennen koskaan oli kuulunut näissä holveissa, ja Viola heittäytyi tulijan jalkoihin.
Zanoni kumartui nostamaan hänet ylös, mutta Viola liukui pois hänen sylistään. Zanoni kutsui vaimoaan vanhoilla rakkailla nimillä, mutta tämä vastasi ainoastaan nyyhkytyksillä. Hurjasti, intohimoisesti Viola suuteli hänen käsiään, hänen vaatteensa liepiä, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan.
"Katso ylös, katso ylös, minä olen täällä — minä olen täällä, pelastaakseni sinut. Tahdotko kieltää minua näkemästä suloisia kasvojasi? Sinä velvollisuutesi jättänyt, vieläkö minua pakenet?"
"Josko pakenen!" lausui Viola viimein murtuneella äänellä. "Oi, jos ajatuksissani koskaan sinua loukkasin — oi jos unessani, tuossa kauheassa unessa, petin sinua — niin polvistu minun kanssani ja rukoile meidän lapsemme puolesta!" Sitten hän äkkiä hyppäsi pystyyn, tempasi lapsen ja asetti sen miehensä syliin, nyyhkyttäen nöyrtyneenä: "ei minun tähteni — ei minun tähteni, en itseni tähden, en itseni tähden minä sinua hylännyt vaan —"
"Hiljaa!" sanoi Zanoni. "Minä tunnen kaikki ajatuksesi, joita hämmentynyt järkesi tuskin itselleenkään voi selvittää. Ja katso, kuinka lapsesi niihin katseellaan vastaa."
Ja todella tuon kummallisen lapsen kasvot näyttivät hohtavan hiljaista ääretöntä iloa. Se näkyi tuntevan isänsä, se riippui hänessä kiinni, se syleili häntä ja hänen rinnaltaan se käänsi kirkkaat silmänsä Violaan ja hymyili.
"Rukoilla lapseni puolesta!" sanoi Zanoni surullisena. "Sellaisten sielujen, jotka minun laillani pyrkivät, kaikki ajatukset ovat rukouksia!" Ja istuutuen Violan viereen hän alkoi selittää muutamia korkean elämismuotonsa pyhimpiä salaisuuksia. Hän puhui siitä ylevästä ja voimakkaasta uskosta, josta yksin voi syntyä jumalallinen tieto — siitä uskosta, joka kaikkialla näkee kuolemattoman ja puhdistaa ja korottaa kuolevaisen, johon se katsoo — puhui siitä jalosta pyrkimyksestä, joka ei viihdy maisissa askareissa ja vehkeissä vaan niissä suurissa ihmeissä, jotka kertovat Luojansa eikä ihmisten kunniaa — puhui siitä voimasta, joka sielun erottaa maan mullasta ja antaa sielun silmälle läpitunkevan näyn ja sielun siiville rajattoman liikuntoalan — puhui siitä puhdistavasta, ankarasta ja pelottavasta vihkimyksestä, josta sielu käy ulos kuin kuolemasta ja saattaa selvästi tajuta yhteytensä elämän ja valon Isän-prinsiippien kanssa, niin että se löytää ilonsa omassa kauneuden tuntemuksessaan, tahtonsa puhtaudessa, voimassaan ja myötätunnossaan Äärettömän Luomiston kanssa, josta se on yhtenä osana ja samaa olemusta. Hän kertoi niistä salaisuuksista, jotka pyhittävät savimuodon ja palsamoivat ruumiin jo sen eläessä ja uudistavat elonvoiman salaperäisen ja taivaallisen unen ambrosialla. Ja hänen puhuessaan Viola kuunteli henkeään hievahtamatta. Jollei hän voinutkaan kaikkea ymmärtää, niin ei hän enää uskaltanut epäillä. Hän tunsi, että tuossa innostuksessa, jos se sitten oli itsepetosta tai ei, mikään paha henki ei väijyskellyt. Ja intuitsionilla pikemmin kuin järjen ponnistuksella Viola näki edessään kuin tähtien valaisemana ulappana sen sielun syvän ja salaperäisen kauneuden, jota hän pelollaan oli loukannut. Mutta kun hän (lopettaen kummalliset tunnustuksensa) sanoi, että tähän omaan elämäänsä, joka oli tavallisen elämän sisällä ja sen yläpuolella, hän oli uneksinut saada puolisonsakin kohottaa, niin ihmiselimen pelko taas hiipi Violaan, ja Zanoni luki hänen vaitiolostaan, kuinka turha olisi kaikelle hänen tieteensä taidolle ollut tämän unelman toteuttaminen.
Mutta nyt, kun hän lopetti puheensa ja Viola hänen rintaansa nojautuen tunsi hänen suojelevien käsivarsiensa puristuksen, kun yhdessä pyhässä suutelossa kaikki mennyt oli anteeksi annettu ja nykyisyys unohdettu — niin palasi Violaan suloinen ja lämmin toivo luonnollisesta elämästä rakastavan puolison rinnalla. Zanoni oli tullut häntä pelastamaan. Hän ei kysynyt miten — hän uskoi sen kysymättä. Viimeinkin he saisivat elää yhdessä. He pakenisivat pois näiltä kauhun ja hurmeen näyttämöiltä. Taas saisivat he nähdä onnellisen joonilaisen saaren ja sen rauhalliset rantamaat ja metsät. Viola nauroi lapsellisen iloisesti, kun tämä kuva nousi mieleen vankilan synkkyyden keskellä. Violan järki noudatti omia suloisia yksinkertaisia vaistojaan eikä voinut ottaa vastaan niitä ylhäisiä kuvia, joita hänen ympärillään liiteli. Se asettui takaisin inhimillisiin näkyihinsä, maallisen onnen ja rauhaisan kodin toiveisiin, jotka olivat niin viattomia kaikessa vähäpätöisyydessään.
"Älä puhu minulle enää, rakkaani, menneistä ajoista. Sinä olet täällä, sinä tahdot minut pelastaa, me tulemme vielä elämään tavallista onnellista elämäämme. Elämä sinun kanssasi on minulle kyllin suurta onnea ja ihanuutta. Kulje sinä, jos tahdot, sielusi voimalla läpi koko maailmankaikkeuden, sinun sydämesi on kuitenkin minulle koko maailma. Minä luulin äsken, että olin valmis kuolemaan. Kun näen sinut ja saan sinuun koskea, niin tunnen taas, kuinka ihana on elämä. Katso, ristikkojen takana himmenevät tähdet taivaalta, pian alkaa uusi päivä — se päivä, joka avaa vankilan ovet. Sinä sanot, että voit minut pelastaa, minä en sitä epäile. Oi älkäämme enää asuko kaupungeissa. Minä en koskaan sinua epäillyt, kun elimme ihanalla saarellamme, siellä minua eivät pahat unet vaivanneet vaan näin kauniita ja iloisia unia. Ja herätessäni tekivät sinun silmäsi maailman vielä kauniimmaksi ja iloisemmaksi. Huomenna — mikset sinä hymyile? Huomenna siis, rakas, eikö huomenna ole siunattu sana? Julmuri! Sinä rankaiset minua vielä sillä, että et ota osaa ilooni. Kas meidän pienokaistamme, kuinka se hymyilee minulle. Minä tahdonkin puhua sille. Lapsi, isäsi on tullut takaisin."