Tilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on tullut teurastuslaitokseen.
Kun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä koski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen sormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos lasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin jalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen silmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa toimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei ole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä ja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha, haa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää pitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman merkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi päiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa — ovi raottuu — muukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.
XVII JA VIIMEINEN LUKU.
"Näin voitti Goffredo!"
Ger. Lib. XX, 44.
Ja Viola rukoili. Hän ei kuullut oven avautumista, hän ei nähnyt mustaa varjoa, joka lankesi lattialle. Zanonin voima ja taito oli mennyttä, mutta Violan yksinkertaisen sydämen ihmeellinen taika ei ollut häntä jättänyt koetuksen ja epätoivon hetkelläkään. Kun tiede niinkuin raketti putoo alas taivaalta, johon se on tahtonut tunkea, kun nero lakastuu niinkuin kukka jäisessä viimassa, niin lapsisielun toivo kuitenkin valaisee ilmaa ja viaton usko peittää haudan kukkasilla.
Kopin etäisimmässä nurkassa hän oli polvillaan, ja lapsi, jäljitellen sitä, mitä se ei voinut ymmärtää, taivutti pienet jäsenensä ja kumarsi suloista päätään ja polvistui äitinsä sivulle.
Zanoni seisoi ja katseli heitä lampun valossa. Valo sattui kultaisiin kutreihin, jotka jakautuivat valkoisen otsan ympärille. Mustat silmät olivat luotuina korkeuteen ja niissä heijastui inhimillisten kyyneleitten välistä ikäänkuin valo ylhäältä, kädet olivat ristissä, huulet avoinna, koko muoto oli elävä ja pyhä ja siinä oli viaton kirkkaus ja suruisuus ja naisen liikuttava nöyryys. Ja Zanoni kuuli puolisonsa äänen — sydämestä lähtevän matalan äänen, joka Jumalalle oli kyllin kuuluva:
"Ja jos en saa enää häntä nähdä, Isä, niin etkö sinä voi antaa rakkauteni, joka ei tule kuolemaan, vielä haudankin tuolta puolen johtaa hänen maallista kohtaloaan? Etkö sinä voi sallia minun elävänä henkenä liidellä hänen ympärillään? Oi, vaikka minkälainen kohtalo mahtaisi olla suotuna meille kummallekin — vaikka tuhannen vuottakin väliltämme vierisi — niin salli, kun me viimein puhdistuneina ja uudestisyntyneinä olemme valmiit siihen — salli meidän silloin viimein tavata toisemme. Ja hänen lapsensa — se rukoilee sinua vankilan lattialta. Huomenna se tulee nukkumaan — kenen helmassa? kuka tulee sitä syöttämään, kenen huulet tulevat rukoilemaan sen maallisen menestyksen ja sen sielun pelastuksen puolesta?" Hän pysähtyi ja hänen äänensä tukehtui nyyhkytyksiin.
"Sinä Viola, sinä itse. Hän, jonka sinä olet hylännyt, on täällä pelastamassa äitiä lapselleen."