"Ja miksikä sinä lapsi olet tuotu tänne?" kysyi vanha harmaapartainen pappi.
"Minä en tiedä."
"Ah, jollet tunne rikoksiasi, niin voit pelätä pahinta."
"Entä lapseni?" (sillä Violan sallittiin vielä pitää lasta sylissään).
"Nuori vaimo, he varmaan antavat lapsesi jäädä elämään."
Ja tätäkö varten — jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän, olen minä säilyttänyt hänen lastaan. Zanoni, älä kysy, älä ajatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka sinulle synnytin.
Ilta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien luetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin "iltalehdeksi." Violan nimi oli kutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut kuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle ja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta ei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon lukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken oli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen raivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin pitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi pirullisesti: "Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää guillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!" Ja nauraen hän tunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.
* * * * *
Viola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi jätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean todellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai valittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut välkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he olivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi epäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta taivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen sopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja kuolemasta — ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit laulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni johdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät kaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja kieltäneet Jumalan — he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä hetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa vankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja ylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin ne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas — rukous.
Mutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja hautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen omatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on hävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos hän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä kauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se synkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja rottaa, julmaa kamalaa olemattomuutta, joka niinkuin ruumisvaate laskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen, verettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on vakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!