"Vaiti, profeetta, ja katso itseäsi! Mene mieletön, mene! Minä tunnen liiankin hyvin, kuinka hävyttömän itsepäisiä ovat ne, jotka kuuluvat, siihen joukkoon kuin sinäkin, enkä huoli tuhlata enempi sanoja. Perhana! mutta te tulette niin tottuneiksi kuolemaa näkemään, että unohdatte osottaa sille kunnioitusta. Koska tarjoot minulle pääsi, niin minä otan sen vastaan. Huomenna taidat katua, mutta silloin on jo liian myöhäistä."
"Niin, presidentti, liian myöhäistä", toisti vieras.
"Mutta muista, se ei ole anteeksianto, ainoastaan yhden päivän lykkäyksen olen suonut tälle naiselle. Sen mukaan, kuinka tyydyttäviä ovat uutisesi huomenna, sen mukaan hän jää elämään tai kuolee. Minä olen suorapuheinen, kansalainen. Sinun haamusi ei tule minua ahdistamaan, sentähden että olisin syönyt sanani."
"En ole pyytänytkään muuta kuin yhtä päivää, lopun jätän taivaan oikeuden huomaan. Teidän saattajanne odottavat alhaalla."
XVI LUKU.
"Ja murhamiekan näen välkkyvänä, ja murhasilmän kiiluvaisena."
Kassandra.
Viola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo tiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni Zanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki kauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai hedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen mukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia, kaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut. Jostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla, tunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin alempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun rakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.
Viola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja yksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä tarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä kauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa, murheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti ollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta, mutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset olennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja ylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa lievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja röyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja yrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa vastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun hän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli — ne olivatkin oikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain toimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva inhimillinen oikeus.
Likainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä. Siellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat kaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin siellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon ensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain — ihmisten välisen erilaisuuden! Sielläkin vangit, olkoot he kuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille, maineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan kohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja Herkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja ihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät viimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.