"Te ihastutatte minua, serkkuni René", sanoi ukko, joka oli tyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. "Ah, minä näen, että teillä on oikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.
"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta? Te samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien petollisuutta."
"Kiroon! Kuinka voisin rakastaa ihmiskuntaa, jollen sitä tekisi?"
"Ja te", virkkoi verkalleen vanhus, "ette luule, niinkuin tämä jalo herra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon miespahaan?"
"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli avionrikkoja ja maanpettäjä?"
"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin te olette minulle Plaato. Kuuletteko?" huudahti vanhus kääntyen muukalaisen puoleen.
Mutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista ahdasmielisyyksistä itsepintaisimman — uskottomuuden fanatismin kanssa?
"Joko menette?" huudahti Dumas, "ja ennenkuin minä olen teitä kiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja kunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille maksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!" Näin kaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen kynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa taakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi: "Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa. Luuletteko, herra, että tuo heittiö otti kaikki vanhan hupsun rahat?"
"Noinko Plaato puhui Sookrateesta, herra Dumas?"
"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme toisemme."