"Kerran vielä", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän kiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa, mitä mahtoivatkaan olla — mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä synkkyyttä.
Mikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai paenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin raskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä pakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman heränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä palaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut… mutta pois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta — takaisin Italiaan, arvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää raitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat vaan kaikkia kemiansa keinoja, — ihminenpä ei ole koskaan markkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin lähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta rikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: "— ihaniin maihin, missä puhtaat muodot asuvat." Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan Taiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen rannikolla, me palaamme vielä luoksesi!
IX LUKU.
"Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin."
Orl. Fur. VI, 23.
Oi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle paikallesi soittokuntaan — uskollisella viululla on osansa riemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi — sinun tyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat yhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä soittokunnassa — ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä rakkaudella hyväilet "kumppaniasi", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee ja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka epäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee ihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni Paisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea kateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi Elfridasi ja Pinosi syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän Sireenin puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen pudistit jaloa päätäsi!
Mutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat itseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on erehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden. "Ollaksesi kuolematon", sanoi Schiller, "elä kokonaisuudessa!" Ollaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.
Kuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja jousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! — Pisani on kaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan valmistellen: siihen ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin koettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö? Pikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo: "tuossa vika ja tuossa vika"; "tuo olisi pitänyt olla toisin — tuo olisi pitänyt jättää." Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään, vinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse säveltämään joskus! Silloin hän ei näe mitään, jota toisinnoilla parannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on käsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.
Ja Viola on Napolin epäjumala — sen puheenaihe. Hän on seuramaailman hemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään — mutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla kotonaan hän on hyvä ja vaatimaton — siellä etehisen päivänverhon alla hän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen puu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin sinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti — joka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy lamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin tähtien valo.
Viikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen surunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui. Menestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä ja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt muutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän toivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita näöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa hän ylpeili — kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton kuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää juhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin — viulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että hänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti riehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria takaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun — epäsoinnun — tuoksi pitkäksi hopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt on satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita, voittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja kärsimyksistä.