Nyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi rasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli viimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui. Aamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen kuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen, mutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani sai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa kuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten asukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia tauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta. Koko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli kauhea koetus — kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!
Eräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain vapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli häntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen sameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi tyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola vaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.
"Mutta äitisi", sanoi sairas. "Nukkuuko hän?"
"Hän nukkuu — ah, nukkuu!" ja kyyneleet vuosivat virtanaan.
"Minä luulin — eh! En tiedä mitä luulin. Mutta älä itke — minä tulen nyt terveeksi — aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän herää — eikö niin?"
Viola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa lääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu lakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin noutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.
Viola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn sairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei vastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien — turhaan; hän oli saanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli kiireellinen — lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi viivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä — täytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen — rauhotusjuoma oli jo tehnyt siunattua työtään — potilaan silmät olivat kiinni ja hän hengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa kasvoilleen ja kiiruhti talosta.
Mutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti; terveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän horroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla aloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se ei ollut unta — se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista univalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on sykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa, jolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui jotakin — tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi tarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät — hänen vaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi — lähti vuoteestaan — otti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään säveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen poikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa oli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä poissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli ympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten kuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten läpi, toisen toisensa jälkeen.
Viimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta — omasta turvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan — oleskeli, talon äärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään, kalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton, hätäinen, etsivä katse — niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja lankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla käsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla äänellä:
"En voi löytää heitä; missä he ovat?"